Nyt on. Juhlittu.

Esikoinen täytti seitsemän vuotta, mikä on mielestäni yksi tärkeimmistä lapsuuden virstanpylväistä. Leikki-ikä on lopullisesti jäämässä taakse ja kouluikä alkamassa (mutta toivottavasti leikit silti pysyvät tärkeänä osana myös koululaisen arkea).

Viime viikonloppuna kahvitettiin sukulaisia ja kummeja. Juhlien valmistelu on melko rankkaa, kun lapset ovat kotona. Juuri kun on saanut yhden kohdan siistiksi ja imuroitua, tulee lapsi ja murustaa leivän. Kun on viimein saanut sämpylätaikinan kohotettua ja on aikeissa ruveta leipomaan, innokas apuri heittää kulhon taikinoineen lattialle. Niinpä lapset ja Siippa lähtivät lauantaina mökille, jotta saisin rauhassa siivota ja leipoa. Voin sanoa, että valmisteluihin kului puolet vähemmän aikaa, kun sain rauhassa tehdä.

Juhlat itsessään sujuivat mainiosti, mitä nyt Kuopus putosi juhlien aluksi sohvalta ja iski hampaansa kielestä läpi. Kielestä roikkui valtava palkeenkieli, ja verta oli joka paikassa. Vaari ei ehtinyt edes riisua takkia päältään tullessaan, kun hänen piti jo lähteä kauppaan ostamaan jäätelöä potilaalle. Sitten jäätelö ei tietenkään maistunut Kuopukselle, vaan oli pakko saada sipsejä ja huutaa, kun kirveli niin kovasti.

Mutta Esikoinen sai hyviä lahjoja, ja niitä oli kohtuullisesti. Itse annoimme hänelle lahjaksi ratsastustunnin, jota hän toivoi. Jos hevoset ja ratsastaminen innostavat senkin jälkeen, harkitsemme alkeiskurssia.

Täksi sunnuntaiksi oli kutsuttu Esikoisen eskarikaverit (koko ryhmä!!!) ja muutama muu kaveri. Meteli oli sanoinkuvaamaton. Nostan hattua päiväkodeissa, eskareissa ja alakouluissa työtään tekeville opettajille, lähihoitajille ja kouluavustajille. Kun juhlia oli kestänyt 50 minuuttia, rupesin jo vilkuilemaan kelloa, että koska tämä loppuu.

Lapsilla kuitenkin oli hauskaa. Herkut syötiin viimeistä sipsin murua ja karkkia myöten. Karjalanpiirakoita tosin jäi noin 25, mutta se ei liene kenellekään yllätys, kun tarjolla oli jos jonkinmoista kiehtovampaa naposteltavaa. Onginnasta lapset pitivät, vaikka eivät olleet varmoja, oliko verhon takana oikea vedenhaltija laittamassa yllätyspusseja ongenkoukkuun vaiko kenties Esikoisen kummitäti, joka tuntui kadonneen mystisesti.

Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että lapset olivat myös äidin näkökulmasta hyvätapaisia. He hiljenivät kuuntelemaan joka kerta, kun halusin sanoa jotain. Eiväthän kovaäänisyys ja riehunta ole huonotapaisen lapsen merkkejä vaan nimenomaan terveen ja iloisen lapsen ominaisuuksia.

Totean silti: onneksi seuraavan kerran vasta vuoden päästä. (Kuopuksen synttäreistä pääsee toistaiseksi vielä helpommalla, kun on vain sukulaiset ja kummit kestittävänä.)