Se heinäkuun päivä tuoksui raikkaalta. Olin muutamaa päivää vajaa kaksikymmenvuotias, ja posti oli juuri kiikuttanut minulle ison, paksun kirjekuoren Turun yliopistosta. Sinut on hyväksytty Turun yliopistoon, pääaine: arkeologia. Kiljuin ja hypin pitkin seiniä, en osannut pysyä paikoillani. Se päivä merkitsi enemmän kuin valkolakin saaminen kuukautta aikaisemmin. Tuona päivänä alkoi itsenäistyminen, kasvu aikuisuuteen, oma elämä.

Kaksi vuotta myöhemmin toukokuussa tiesin ensimmäistä kertaa, miltä tuntui haluta lapsia. Siihen asti olin ollut jyrkästi sitä mieltä, että minä en kakaroita hanki. Nope. Njet. Inte. Tapasin Siippani ensimmäistä kertaa Tuomiokirkon portailla, ja hän vei minut Tuomiokirkon museoon, jossa en ollut koskaan ennen käynyt. Vaikka Siippani myöhemmin tunnusti, ettei ollut nähnyt yhtäkään museoesinettä, vain minut – tai ehkä juuri sen takia – jäimme kulkemaan rinnakkain ja tiesin, mitä halusin.

Kahden vuoden päästä ensitapaamisestamme tein positiivisen raskaustestin, ja Esikoinen syntyi alkuvuodesta 2010. Se oli väsymyksen, kivun ja hymyn päivä. Pöydälläni on kuva Esikoisesta kapaloituna isänsä syliin. Katson sitä edelleen joka päivä ja muistan.

Elämässäni alkoi alamäki. Valmistuin vuonna 2011 ja aloitin oman yrityksen. Sairastelin jatkuvasti, parin viikon välein. Sitten sairastuin ensin hinkuyskään ja sen jälkeen keuhkoklamydiaan (jolla ei siis ole MITÄÄN tekemistä sen toisen klamydian kanssa!). Olin kuukauden verran vuoteenomana. Pääsin vihdoin tolpilleni ja jatkoin yritykseni pyörittämistä: ohjasin jumppia, sairastelin, opetin sauvakävelytekniikoita, sairastelin, toimin personal trainerina kuntosalilla, sairastelin. Lopulta keuhkolääkäri passitti minut kolmen kuukauden sairaslomalle, jonka aikana en saanut liikkua lainkaan. Siihen yritykseni kaatui ja kuoli. Eksyin elämässäni, surin luomukseni menehtymistä, ahdistuin hyväkuntoisen kroppani rapistumisesta.

Lopulta ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki toiselle lapselle. Mutta ensimmäinen raskaus päättyi vaikeaan keskenmenoon ja kohtutulehdukseen. Itkin.

Aikaa kuluttaakseni, unohtaakseni, päädyin lukemaan kielitiedettä. Se vei mukanaan. Muistin nimittäin ennen valmistumistani ajatelleeni, että fennougristiikan opintoja olisi hauska jatkaa siitä, mihin ne jäivät ennen maisterinpapereiden saamista. Otin yhteyttä yliopistolle, minut otettiin melkeinpä avosylin vastaan.

Tulin raskaaksi uudestaan kolme ja puoli vuotta Esikoisen syntymän jälkeen, ja eräänä keväisenä, tunnelmallisena yönä vuonna 2014 syntyi ihana Vauva.

Saman vuoden syksyllä, lokakuun alkupäivinä kirjoitin itseni unelmaani: yliopiston luovan kirjoittamisen opinnot veivät mennessään. Hoidin lapsia ja kirjoitin. Kirjoitin ja hoidin lapsia. Rakastin sitä, perhettä ja kirjoittamista. Usein kirjoitin perheestä, en suoraan Siipastani tai lapsistani, mutta jokaisessa tekstissä on pieni osa heitä.

Voiko ihminen tätä onnekkaampi olla?

Tänään minut on hyväksytty luovan kirjoittamisen aineopintoihin. Pääsykoetehtäväni arvostelleet kirjailijat ovat sitä mieltä, että minussa on potentiaalia. Potentiaalia kirjoittaa tekstejä ja saada ne ehkä julkaistuksikin. Potentiaalia saada opiskella 13 muun huikean hyvän kirjoittajan kanssa Suomen päiväyliopistojen ainoassa luovan kirjoittamisen oppiaineessa.

Hyväksyn keskenmenon aiheuttaman surun. Hyväksyn yritykseni epäonnistumisen. Hyväksyn sen, että kroppani ei kestä treenaamista niin paljon kuin sitä haluaisin harrastaa. Hyväksyn sen kaiken, koska olen saanut enemmän. Siippani, lapseni ja kirjoittamiseni. Ja kaiken muun. Ilman vastoinkäymisiä en ymmärtäisi, että elämäni on täynnä onnellisia päiviä.