tiistai, 8. toukokuu 2018

Arkeologinen teoria - tuo vastenmielinen pakko

Pitäisi lukea arkeologian teoriaa. Yöks, kuka jaksaa?

Ei tullut yllätyksenä, että artikkelini referee halusi vankemman teoreettisen pohjan tutkimukselleni. Teoria ei todellakaan ole vahvimpia puoliani. Mutta niin sitä vain piti harjoittaa tiedonhakua ja kiskoa kirjaston hyllyistä keskeistä esineiden typologiaa, kategorioimista ja monitulkintaisuutta käsittelevää (teoreettista ja tutkimushistoriallista) kirjallisuutta. Aivan järjettömän puuduttavaa!

Eipäs kun ei olekaan. Sairastin nimittäin (taas) flunssaa viime viikolla, ja koska keuhkoni meinasivat irrota paikoiltaan koittaessani pyöräilyä töihin, jäin suosiolla kotiin makaamaan. Sohvalla tartuin viimein yhteen valitsemistani teoksista, ja siis ihan oikeasti: sain langanpäästä kiinni! Ymmärsin kaiken ja halusin lukea lisää. Huomasin, että tutkimukseni oli teoreettisesti aivan järjellisellä ja vakaalla pohjalla - ajatukseni kaipasivat tuekseen vain muutaman lähdeviitteen.

Mikä sitten vaikutti tähän historialliseen kiinnostumiseen alani tylsimmästä aiheesta?

No sohva. Ketä kiinnostaa lukea puuduttavaa ja ajatustyötä vaativaa tekstiä epämukavassa työtuolissa tai kirjaston levottomassa ympäristössä? Ei minua ainakaan. Oli paljon mukavampaa sulkea tietokone ja maata oman kodin rauhassa ja - kyllä - puhua ajatuksia ja epäselviä kohtia ääneen.

Helppo kieli. Olen ilmeisesti aikaisemmin lukenut aivan vääriä kirjoja, joissa on kilometrin mittaiset virkkeet ja vaikea sana toisensa perään. Tämä nyt valitsemani kirja keskittyi lyhyisiin lauseisiin ja uskaltaisinko sanoa tieteelliseen selkokieleen. Kaikki vaikeat ajatukset havainnollistettin konkreettisin esimerkein. Kyllä, helppo ja luettava kieli vaikuttaa. Tänään luin (työpaikalla epämukavassa tuolissani) erittäin teoreettisen artikkelin, jossa ei juurikaan ollut konkretiaa ja jonka virkkeet olivat kuin solmuun menneitä käärmeitä.

Oikeilla jäljillä oleminen motivoi myös lukemaan. Olen ajatellut ja kirjoittanut jotain tieteellistä, jonka joku toinen on jo ajatellut! Ehkä en ole siis aivan väärillä jäljillä myöskään muiden, aivan uusien ajatusteni kanssa! Mikäpä sen motivoivampaa? No, ehkä se, että olen pystynyt ajattelemaan ja kirjoittamaan monimutkaisista teoreettisista aiheista jotain, missä on järkeä.

Tästä lähtien siis luen vaikeita juttuja vain kotona, hylkään kaikki liian monimutkaiset kirjoitukset, koska monimutkaisista aiheista voi kirjoittaa myös selkeästi, ja pyrin tekemään täsmäiskuja sellaisiin teoreettisiin kysymyksiin, jotka liittyvät omaan tutkimukseeni. Tutkimukseni näkökulmasta täysin yhdentekevään asiaan on turha jäädä räpiköimään, varsinkin jos asia saa kerrassaan tajunnan siirtymään unimaailmaan.

Artikkeliini tuleva teoreettinen osuus alkaa olla valmis.

Paitsi että nyt tuntuu siltä, että arkeologinen osuus painottuu paljon vahvemmin kuin kielitieteellinen, vaikka muuten kielitiede onkin vahvempi näistä kahdesta hallitsemastani tieteestä. Nyt kun arkeologisen aineiston luokittelu on hallussa, pitäisikö kirjoittaa vielä lisää ja pohtia seuraavaksi leksikaalisten löydösten semanttisen kategorioinnin teoriaa? Tai jospa kirjoittaisin ihan erillisen artikkelin, jossa pohdin näitä asioita oikein syvällisesti ja teoreettisesti arkeologian ja sanastohistorian yhdistämisen näkökulmasta?

tiistai, 24. huhtikuu 2018

Keltaisen vyön hinta

Olemme molemmat - Esikoinen ja minä - pitkäjänteisesti ja innokkaasti harrastaneet ju-jutsua vuoden alusta saakka. Olemme myös suorittaneet ensimmäisen vyökokeemme ja peräti läpäisseet sen! No, Esikoisen läpäisyä en epäillytkään, mutta omaa suoritustani kyllä jännitin.

Ju-jutsun harrastaminen ei kuitenkaan ole ilmaista. Peruskurssi maksoi 130 euroa per nuppi, vyökoe 20, harrastuspassi 20, puvut ja keltaiset vyöt 60 e, salin jäsenyys kympin. Kaikki nämä siis tuplana. Nyt kun peruskurssi on ohi, pulitin omista seuraavan puolen vuoden treeneistäni 240 euroa. Esikoinen sentään saa harrastaa peruskurssin maksulla kevään loppuun asti, ja seuraava maksuerä on vasta ensi syksynä. Sen sijaan lapsen ju-jutsuleirin hinta oli 85 euroa. Eli on tässä jo neljän kuukauden aikana maksettu tonni tästä harrastuksesta.

Esimerkiksi työttömän tai yksinhuoltajan on melkein mahdotonta laittaa lastaan tällaiseen harrastukseen, saati harrastaa itse. Eikä ole kauan niistä vuosista, kun itsekin rutiköyhinä opiskelijoina taistelimme siitä, että saisimme lapsillemme päivittäisen ruoan pöytään. Niinä aikoina panostus, jonka nyt suruttomasti tililtäni maksoin, olisi ollut aivan utopiaa.

Ei ju-jutsu varmaankaan ole niin kallis harrastus kuin vaikkapa jääkiekko, jonka huikeisiin sfääreihin nousevista hinnoista olen kuullut huhuja. Siitä huolimatta koen vähän surua siitä, että minun lapseni (ja minäkin!) voi harrastaa tällaista mutta jonkun toisen ei, vaikka lahjoja ja tahtoa olisi. Kokemuksesta tiedän, miten kurja on sanoa lapselle ei tai ehdottaa jotakin halvempaa vaihtoehtoa. Minun lapseni olivat kaikkein kriittisimpinä vuosina niin pieniä, etteivät he vielä osanneet haluta kovin kalliita asioita, mutta helpostihan kouluikäinen lapsi syrjäytyy, jos ei voi osallistua vaikkapa kaveriporukan yhteisiin harrastuksiin rahan puutteen takia.

Ju-jutsu on niin kiva ja monipuolinen laji, että sitä pitäisi kaikkien halukkaiden päästä kokeilemaan ja harrastamaan. Ju-jutsu on siitä oiva laji, että se on yksilölaji mutta silti siinä treenataan yhdessä parin ja koko ryhmän kanssa. Se sopii Esikoiselle, joka on mieluusti yksinäinen susi mutta tarvitsee myös rohkaisua ja mahdollisuuksia kommunikointiin ikätoverien kanssa.

Olen kuitenkin kaikesta huolimatta myös iloinen, että voin tarjota lapsilleni mahdollisuuden harrastuksiin, eikä niiden hintaakaan tarvitse jatkuvasti miettiä. Saa nähdä, millaisia liikuntalajeja Kuopus haluaa kokeilla. Kaikki vauhdikkaat lajit tuntuvat erityisesti miellyttävän häntä: jalkapallo, rullaluistelu, skeittaus, pyöräily (hän oppi juuri ajamaan ilman apupyöriä!).

Huomenna taas treeneihin, niin minä kuin Esikoinen!

tiistai, 17. huhtikuu 2018

Kommentteina kuultua

Tutkijanurani on päässyt todella vauhtiin, sillä olen lähettänyt tieteellisiin julkaisuihin nyt yhteensä kolme artikkelia ja saanut tähän mennessä kahdesta kommentteja. Olen kirjoittanut elämäni aikana paljon ja saanut myös palautetta teksteistäni. Joskus palaute on ollut aika kovaakin, joten kuvittelin olevani valmis tieteellisten tekstieni palautteiden lukemiseen.

Olin väärässä.

Muistan eräälle aikakauslehdelle tekemäni freelancer-keikan muutaman vuoden takaa. Ideani haukuttiin pataluhaksi, mutta silti lehti halusi ottaa aiheesta jutun lehteen (missä logiikka?). Kun aloin tehdä juttua ja lähettelin siitä versioita lehden toimituksen syynättäväksi, sain jatkuvasti kuulla, miten siinä on jotakin vialla. 7000 merkin jutun kirjoittamiseen meni kuusi kuukautta.

Kerran ostin eräältä kirjailijalta palautepalvelun romaanikäsikirjoitukseeni. Kirjailija ei sanonut suoraan, että käsikirjoitus on huono mutta antoi kaikin mahdollisin tavoin ymmärtää niin. Tekstissä hän ei nähnyt mitään hyvää, jopa sen asettelu Word-tiedostossa oli hänen mielestään väärin.

Silti en ole koskaan elämässäni kohdannut sellaisia itsetunnon murentamisyrityksiä kuin tiedemaailmassa. Sain taannoin refereiden lausunnot ensimmäisestä väitöskirjaani tulevasta artikkelista. En väitä, että artikkeli olisi ollut valmis lähettäessäni sen arvioitavaksi. Itse asiassa odotin vaatimusta suuriin korjauksiin, jopa hylkäämistä. Hylkäämistä esittävän lausunnon saaminen ei siis erityisesti yllättänyt. Sen sijaan yllätti se, miten hylkääminen esitettiin.

"Mielestäni artikkeli on heikko." "Se ei parane edes korjauksilla." "Kirjoittaja ei selvästikään ole lukenut tutkimuskirjallisuutta." (Artikkelissani on kuuden sivun mittainen lähdeluettelo ja leipätekstissä viitteet lähteisiin sivun tarkkuudella, kuten tieteellisessä julkaisussa kuuluu olla.) Sitten seurasi lyhyehkö lista esimerkkejä, miksi korjauksetkaan eivät auta tekemään artikkelista julkaisukelpoista. Outoa on, että jokainen näistä esimerkeistä on sellainen, ettei sen korjaaminen vaadi kohtuutonta urakkaa. Kuten ohjaajani kanssa totesimme, arvioijalla ei ollut mitään todellista syytä hylätä artikkeliani. Sen sijaan hän keskittyi minun haukkumiseeni ja oletti minusta asioita tuntematta minua lainkaan.

Artikkeli on hyväksytty julkaistavaksi mainituin korjauksin, koska toinen referee, jonka lausunto onneksi oli perusteltu, selkeä, asiallinen ja hyödyllinen, puolsi sen julkaisemista.

Olen myös hakannut päätäni seinään toisesta artikkelistani saamieni kommenttien takia. Kommentoija haluaa minun lisäävän tutkimukseeni tarkentavia virkkeitä, jotka hän on kirjoittanut minulle valmiiksi. Virkkeet ovat kokonaisen kappaleen mittaisia ja niissä saatetaan kussakin käsitellä viisikin asiaa niin, että lopulta lukija on aivan sekaisin siitä, mikä liittyy mihin ja mihin mikäkin pronomini viittaa. Lisäksi tämä kommentoija vihjaisi, että englantini on aika surkeaa, ja kysyi, tarvitsisinko siksi lisäaikaa kirjoittamiseen. En todellakaan ole äidinkielisen puhujan tasoinen englannissa - enkä haluakaan olla - mutta tekstistäni kuitenkin saa selvää. Itse asiassa eräs kollega juuri viime viikolla kehui kateellisena taitoani kirjoittaa niin selkeää englantia. Samoin edellä mainitsemani artikkelin asiallinen referee totesi, että vaikka kieli kaipaa oikoluentaa, teksti on hyvää ja melko virheetöntä.

Ota sitten selvää näistä.

Viime viikkoina olen ehtinyt katua tutkijaksi ryhtymistä. Olen kauhistuneena miettinyt, että jos jään tälle uralle, joudunko käymään rankan ja henkilökohtaisuuksiin menevän refereeprosessin läpi yhä uudestaan. Olen ollut vihainen siitä, että tyyliäni kirjoittaa tullaan sorkkimaan vaatimalla minua kirjoittamaan artikkeliini sellaisia virkkeitä, joiden merkitystä en niiden monimutkaisuuden takia edes ymmärrä. Olen toivonut, että en olisi valinnut vaikeaa, monitieteistä aihetta, joka nostattaa muissa tutkijoissa niin paljon (raivokkaita) tunteita. Oikeastaan olen halunnut luovuttaa.

Tässä silti yhä olen. Vaan enpä olisi, jos en olisi saanut kannustusta niin monelta taholta. Veljeni taisi olla jälkeeni ensimmäinen, joka luki saamani kaamean refereelausunnon. Yleensä hän suhtautuu draamailuihini varsin viilipyttynä, mutta nyt säikähdykselleni ehkä oli syynsä, koska veli oli heti puolellani (muisku sinulle - tiedän, että luet tämän!). Ohjaajani ja moni kollegani ovat kaikki olleet empaattisia. Yksi heistä - tieteellisen julkaisun toimittajana kaikenlaista nähnyt - sanoi, että asiaton refereelausunto kertoo paljon enemmän arvioijasta itsestään kuin tekstistäni.

Kirjoittajataustastani on nytkin ollut se hyöty, että tiedän osaavani kirjoittaa. Tiedän, miten hyvä artikkeli rakennetaan ja tunnistan oman kirjoitustyylini. Kokemuksesta tiedän, että kommentoijat eivät aina ole oikeassa. He eivät tunne aihettani kuin minä, eivät osaa tyyliäni kuin minä. Jos en olisi koskaan kirjoittanut mitään, olisin ehkä alttiimpi hyväksymään kaikki tekstin tasoa huonontavatkin muokkausehdotukset. Koska kokemusta on, tiedän, mikä minun tekstissäni toimii. Sisällöllisiin kysymyksiin on suhtauduttava vakavasti, mutta jos joku yrittää muuttaa kirjoitustyyliäni, voin ohittaa sellaiset kommentit olankohautuksella, sillä TIEDÄN OSAAVANI KIRJOITTAA.

Ai niin, ja Siippani, jota eivät juurikaan kiinnosta työasiani, toi minulle tsemppikukkia masentavan refereelausunnon saatuani. Aamuisin katselen niiden keltaista loistetta ja jaksan painaa töitä iltapäivään saakka.

 

maanantai, 9. huhtikuu 2018

Hunsvottivanhemmat?

Välillä tuntuu, että olemme varsinaisia hunsvottivanhempia. Annamme nimittäin (melkein) nelivuotiaan Kuopuksen rymytä ulkona yksin - siis ilman meidän vanhempien välitöntä valvovaa silmää. Tällainen tuntuu olevan ennennäkemätöntä pihapiirissämme, tai ainakin muilla hänen ikäisillään lapsilla on vanhemmat mukana ulkona.

Vielä hunsvotimmiksi tulemme, kun sanon: minulla ei oikeastaan ole tästä huono omatunto, vaikka mietin, teemmekö oikein antaessamme Kuopuksen leikkiä itsekseen ulkona.

En ylipäätään ymmärrä, miten vanhemmilla voi työpäivän jälkeen olla aikaa ja energiaa ulkoiluun. Kun pääsen puoli viiden tai viiden aikaan kotiin, ruoanlaittoon ja syömiseen menee tunti. Sitten pitäisi ehtiä siivota keittiö ja pestä pyykkiä ennen lasten nukkumaanmenoa - ja siis huomaa, että meillä tehdään arkena todellakin ihan vain kaikkein pakollisimmat kotityöt. Ja rehellisyyden nimissä: olisihan se kiva, jos äidilläkin olisi edes vartin mittainen teenjuonti- ja hengähdystauko työpäivän jälkeen. Työni on älyllisesti haastavaa, ja olen usein todella väsynyt työpäivän jälkeen. Miten siis ehtisin ja jaksaisin vielä ulkoilla sen kahden ja puolen tunnin aikana, joka on kotiintulon ja lasten nukkumaanmenon välissä? (Jos jollakulla on tähän jokin hyvä vinkki, saa jakaa.) Mieluummin istun kotona ja juttelen ja pelailen lasten kanssa tai luen heille.

On niin kätevää, kun lapsi jää suoraan hoitopäivän jälkeen yksin pihalle minun mennessä tekemään päivällistä. Viikonloppuisinkin saan kotityövuorta puretuksi sillä aikaa, kun lapset menevät itsekseen ulos. Joskus saan jopa varastettua itselleni pienen hetken kirjan tai keskeneräisen kirjoitusprojektin parissa.

Kuopus on ihan vauvasta asti ollut varsin itseohjautuva ja tomera, ja hän selvästi myös nauttii vapaudesta, jonka yksin pihalla oleminen hänelle tuo. Yksin olemisella tarkoitan siis ilman vanhempia. Useimmiten Kuopus löytää kaverin - samassa pihassa asuvan parhaan ystävänsä tai naapuripihan kolme vuotta vanhemman pojan. Tai jonkun muun.

Kun Esikoinen oli Kuopuksen ikäinen, hän ei käynyt yksin ulkona. Hän ei uskaltanut mennä, eikä hän osannut ottaa osaa muiden lasten leikkeihin samalla tavalla kuin Kuopus. Niinpä kyse tässä yksin ulos päästämisessä on ehkä myös lapsen luonteesta. Toinen on helppo päästää yksin ulos jo ihan pienenä, toinen tarvitsee kauemmin vanhempaa. Esikoisen ollessa pieni hän ulkoili hyvin harvoin hoitopäivän jälkeen, koska emme kertakaikkiaan jaksaneet ja ehtineet lähteä ulos. Toisaalta Esikoinen on myös luonteeltaan sellainen, että hän tarvitsee rauhaa ja hiljaisuutta enemmän kuin Kuopus, ja siksi hoitopäivän jälkeinen rauhoittuminen sohvalla vanhempien kanssa sopi hänelle hyvin.

Meillä on myös säännöt, joita ulkona täytyy noudattaa. Ekaluokkalainen Esikoinen saa lähteä kotipihalta pois, kunhan käy sanomassa siitä meille. Kuopuksen täytyy pysyä pihassa, ja lupaa naapurinpojan pihaan menemiseen pitää tulla pyytämään (ja luvan hän melkein aina saa). Jos näitä sääntöjä rikotaan, loppuu myös yksin ulkona oleminen.

Koen järjestelyn turvalliseksi ja luotan lapsiini. He taas ovat ylpeitä luottamuksestani eivätkä riko sääntöjä. Me kaikki olemme tyytyväisiä, tai ainakaan vielä eivät lapset ole syyttäneet meitä hunsvoteiksi. Ulkoilun jälkeen lapset tulevat kainalooni kotisohvalle, ja sitten juttelemme, mitä kivaa he kavereidensa kanssa tänään tekivät. Se on heidän mielestään hauskaa - kertoa äidille jotain, mitä hän ei tiedä.

PS. Olen muuten myös huomannut, että lapset riitelevät ulkona paljon vähemmän, kun me vanhemmat emme ole selvittämässä joka sanaharkkaa heidän puolestaan.

lauantai, 31. maaliskuu 2018

Levoton loma

Tein päätöksen, etten pääsiäisenä tee töitä tai edes mieti työasioita. Sain nimittäin kaksi päivää ennen pääsiäisloman alkua artikkelini referee-lausunnot, joista varsinkin toisen olisin mielelläni jättänyt näkemättä.

Yleiskuva lausunnoista oli hyvä, koska artikkeli hyväksyttiin mainituin korjauksin. Tätä puolsi toinen referee, jolla tosin oli neljä sivua kommentteja ja korjausehdotuksia. Paljon saan siis töitä tehdä ja lukea kirjallisuuttakin jonkin verran lisää. Arviosta jäi kuitenkin miellyttävä maku, ja sain jo paljon hyviä parannusideoita! Lähettäessänihän artikkelia arvioitavaksi tiesin, että tekstiä pitää muokata aika paljon.

Toinen referee esitti hylkäämistä. En edelleenkään tiedä, mikä hylkäämisen puoltamisen syy oli muuta kuin se, että artikkeli oli refereen mielestä heikko, minkä hän tyylikkäästi ilmaisi heti ensimmäisessä virkkeessä. Käsitykseni mukaan (ja toisen saamani arvion perusteella) ensin puhutaan niistä hyvistä puolista, minkä jälkeen on helpompi vastaanottaa kritiikkiä. Tämä hylkäystä ehdottanut ei antanut ensimmäistäkään hyvää kommenttia, ja hänen muut kommenttinsa olivat irrallisia taikka minun henkilööni kohdistuvia. Minun olisi pitänyt lukea lisää tutkimuskirjallisuutta, mutta epäselväksi jäi, mitä tutkimuskirjallisuutta hän jäi kaipaamaan. Artikkelissani kun on ainakin pari sataa lähdekirjaa, -artikkeli ja -raporttia, niin vähän tarkempi aiheiden erittely olisi ollut suureksi avuksi. Onnekseni toisessa arviossa oli oikein listattu, mitä tekstejä referee vielä toivoi minun siteeraavan. Ehkä positiiviseksi asiaksi voi kuitenkin laskea sen, että tässäkin arviossa sentään oli yksi kommentti, josta saanen jotain irti.

Olen toki tietoinen, että jotkut arvovaltaiset tutkijat haluavat pönkittää valtaansa kyykyttämällä muita (nuorempia?) tutkijoita haukkumalla heitä ja heidän tutkimustaan lausunnoissaan. Saamani lausunto ei siis ole mitenkään ainutlaatuinen tapaus. Silti pistää kyllä ajattelemaan, miksi Tutkimuseettisellä neuvottelukunnalla ei ole ohjeita refereille. (Tai jos on, en heidän nettisivuiltaan niitä löytänyt.) Peer-review on kuitenkin tärkeä osa tieteellistä julkaisuprosessia, joten olisi reilua, että sitä valvottaisiin samalla tavalla kuin kaikkea muutakin tieteen tekemistä. Enpä usko, että nielen saamani lausunnon mutisematta. Jotakin aion saada tehtyä tälle muinaiselta menettelyltä tuntuvalle tavalle.

Nämä kaikki päässäni pyörivät asiat aiheuttivat siinä määrin pahaa mieltä, että ne laukaisivat kauhean päänsäryn sekä ahdistuksen, minkä takia päätin pitää pääsiäisenä taukoa töistä. Mutta voi hyvänen aika, miten vaikeaa on olla ajattelematta töitä! En pysty siihen. Jos pystyisin, en kirjoittaisi parhaillani tätä tekstiä.

Olen sentään onnistunut nukkumaan hyvin, antamaan huomiota lapsille ja olemaan avaamatta artikkelitiedostojani nyt kahtena ensimmäisenä pääsiäisen päivänä. Kiireisenä on pitänyt myös lähestyvä ju-jutsuvyökokeen ajatteleminen. Se on pääsiäismaanantaina, ja päässäni vilisevät maigerit ja oitsukit. Välillä pitää hypätä sohvalta kokeilemaan, miten kuristusotteesta vapauduttiin takaata ja edestä tai miten hiusotteesta pääsikään irti.

Jos saan keltaisen vyön maanantaina, olen valmis myös artikkelin korjaukseen ja erityisesti vastinekirjeen kirjoittamiseen refereille. Se se vasta tulikoe onkin. Sellaisen onnistuneesta kirjoittamisesta pitäisi saada suorilta käsin musta vyö.