perjantai, 14. syyskuu 2018

Tuloksia

Tuloksia tulee.

Tällä viikolla olen saanut väitöstyöni toisen osatutkimuksen ensimmäiset varsinaiset tulokset. Oi hallelujah! Aineiston pyöritystä, kirjallisuuden lukemista ja suoranaista tylsistymistä kestikin vuoden päivät. Nyt osaan sanoa melkoisella tarkkuudella, millä suunnilla on eteläsaamelaisen muinaisuskoon liittyvän sanaston alkuperä. Aah, miten tyydyttävää on saada sekaisin olleet asiat ja ajatukset siistiin järjestykseen artikkeliin.

Myös vapaa-aikani on ollut tuloksellista. Olen nimittäin innostunut neulomaan lovikkalapasia. Tähän mennessä olen neulonut suunnilleen kahdeksan paria. Neulominen on palkitseva harrastus, varsinkin nopeasti kudottavien lovikkalapasten neulominen. Projekti etenee jatkuvasti ja tulokset syntyvät melkein kuin itsestään. Kaiken lisäksi lapasten vastaanottajat ovat iloisia ja kiitollisia - ainakaan vielä en ole törmännyt kehenkään, joka nyrpistelisi nenäänsä tyrkyttäessäni hänelle lapasia.

Kuopus on innostunut käymään iltapissalla! Neljä vuotta meni ennen kuin hänet sai vessaan ennen nukkumaanmenoa, joten tämä on valtaisa edistysaskel ja - niin, erinomainen tulos. Päätin kokeilla tarrattelua tähän(kin) ongelmaan. Kuopus on onnistuneesti nukkunut kokonaisia öitä niin, että jokaisesta hyvin nukutusta yöstä on saanut tarran ja kymmenestä tarrasta itse valitsemansa pienen palkinnon (viime tarrattelun palkinnoksi Kuopus valitsi mansikkajäätelöä strösselillä). Viime aikoina yöt ovat kuitenkin käyneet jälleen rikkonaisiksi yökastelun vuoksi. Nyt ollaan kuitenkin jo seitsemässä tarrassa, joten ensi viikolla juhlitaan taas palkinnon kera! Kuopus on innostunut tuloksellisuudestaan.

Lisäksi on tullut tuloksia, joita en ole edes tavoitellut. Olen nimittäin laihtunut. En totisesti ole viime aikoina tehnyt mitään saadakseni painoa alas. Puolitoista vuotta sitten kokeilin ja vähän onnistuinkin, mutta painon putoaminen tyssäsi pelkooni siitä, että tietoinen laihdutus johtaa syömishäiriöön. Menetetyt sentit tulivat nopeasti takaisin. Mutta nyt! Ennen kiristäneet housut mahtuvat nyt päälle, pystyn käyttämään vanhoja S-kokoisia paitojani, ja kun kävin ostamassa itselleni iltapukua, M-kokoiset mekot roikkuivat päällä. En tiedä, onko paino pudonnut, koska en käy puntarilla, mutta vyötärö ainakin on kaventunut. Ainoa muutos, jonka olen tehnyt, on että en syö sokeria muutoin kuin viikonloppuisin. (Hedelmiä ei tietenkään lasketa, ja niitä vetelenkin sitten melko huolettomasti.) Kokeilin sokerin vähentämistä siksi, että liika sokeri tuntui turvottavan vatsaani. Olo on nyt paljon parempi silläkin saralla. Niin, ja olenhan toki käynyt treeneissä 2-4 kertaa viikossa, mikä ehkä on tukenut painon putoamista ihan vahingossa.

Jotta ei kuitenkaan ihan tuntuisi siltä, että elämässä on nyt kaikki saavutettu, niin aloitinpa sitten tänään osatutkimuksen kaksi arkeologisen osuuden miettimisen, ja nyt on taas kaikki ihan levällään. Kävin myös ostamassa lankaa kymmeneen lovikkalapaspariin, joten niitä sitten neuloessa. Kuopus on pompotteluvaiheessa, joten varmaan keksimme uusia tarrattelun aiheita saadaksemme käskytyksen kuriin, ja Esikoinen pitäisi opettaa siivoamaan huoneensa. (Hah! Ihan kuin mikään oppi menisi sen suhteen perille.) Puhumattakaan siitä, että kaksi romaania pitäisi kirjoittaa valmiiksi, ju-jutsussa tavoitella oranssia vyötä, hyllyssä odottaa 15 romaanin pino lukemista...

Okei. Tuloksia menee.

Nyt aion kuitenkin viettää viikonloppua. Tuloksellista sellaista myös sinulle!

sunnuntai, 9. syyskuu 2018

Kielikylpyjä

Kävin kunnon kielikylvyssä kuluneella viikolla. Päätin nimittäin kaiken epäröimisen jälkeen jatkaa sittenkin eteläsaamen opintojani Uumajan yliopistossa, ja opintoihin kuuluu muutama visiitti lukukaudessa Staareen (Östersundiin) Ruotsinmaalle.

Kurssilla oli uusi opettaja. Olin tavannut hänet viime syksynä Saksassa saamelaiskielten symposiumissa, joten tiesin, ketä odottaa. Törmäsin häneen matkalla kurssitapaamiseen ja huusin tervehdyksen hänelle jo kaukaa. Koska hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen, oletan, ettei hän ihan heti muistanut, kuka olen. Puhuimme englanniksi, koska se on tällä hetkellä suomen lisäksi ainoa kieli, jolla pystyn kommunikoimaan niin, etten tunne itseäni hölmöksi. Tai näin luulin.

Kurssin kaikki muut osanottajat olivat äidinkielisiä tai äidinkielisen tasoisia eteläsaamen puhujia, joten opettaja päätti pitää opetuksen eteläsaameksi; edellinen oli opettanut ruotsiksi. Uusi opettaja lupasi kyllä antaa minulle englanninkielisen briiffauksen jokaisen käsitellyn asian päätteeksi. Näin hän tekikin, kunnes huomautin aika nopeasti, että joo, mä ymmärsin kyllä, mitä sä sanoit.

Tiedettä eteläsaameksi, ja minä ymmärsin.

Opettaja oli ällikällä lyöty, mutta ei varmasti yhtä yllättynyt kuin minä. Enhän tietenkään kaikkea ymmärtänyt, ehkä keskimäärin joka kolmannen sanan, mutta tarpeeksi, että pysyin opetuksessa mukana. Aihe tosin oli tuttu - lauseanalyysiä - joten sekin helpotti kärryillä pysymistä. Puhumattakaan siitä, että kielitieteellisistä termeistä monet ovat samanlaisia kielestä toiseen: syntaksi - syntax - syntax - syntakse; morfologia - morphology - morfologi - morfologije, joista viimeiset termit ovat eteläsaamenkielisiä. Toisaalta: virke - sentece - sats - raajese.

Vieraan kielen kuunteleminen ja ymmärtämiseen ponnisteleminen vaati kuitenkin veronsa, ja olin aivan poikki ensimmäisen kurssipäivän päätteeksi. Mietin, mitä haluaisin tehdä Staaressa - olinhan matkassa ilman lapsia, ja aikaa oli koko ilta. Lopulta päätin, että oikeastaan haluan mennä treenaamaan nollatakseni aivot. Olin etukäteen vilkuillut Staaren ju-jutsumahdollisuuksia ja ottanut pukunikin mukaan, ja majapaikkani lähellä sijaitsi Staaren vanhin budosali. Suuntasin sinne.

Pelotti vietävästi mennä, eikä infopisteelläkään ollut ketään, keneltä olisi voinut kysyä neuvoa. Päätin, että menen vilkaisemaan dojoa, ja lähden pois, jos alkaa jännittää liikaa. Kun olin jo poistumassa paikalta, infopisteelle ilmestyi mustavöinen tyyppi, jolta rohkaistuin kysymään, saanko tulla treenaamaan. No saat tietysti, hän sanoi ja lupasi vielä, että ihan ilmaiseksi voi tulla.

Harjoituksen sisältö oli pitkälti samanlainen kuin turvallisella ja rakkaalla kotisalillani, mutta meno oli muuten vähän erilaista. Ensinnäkin se oli ruotsinkielistä. Sain todellisen kielikylvyn, kun kuuntelin ohjeet ja juttelin muiden treenaajien kanssa ruotsiksi. No, minä puhuin englantia-ruotsia, mutta he puhuivat minulle ruotsiksi. Ymmärsin kaiken! Ihan kaiken, jokaisen sanan.

Ja kyllä, juttelin muiden treenaajien kanssa. He olivat aivan innoissaan siitä, että tulin heidän treeneihinsä, he esittelivät itsensä heti, ja treenin lomassa juttelimme ja nauroimme yhdessä. Tämä oli minulle uutta. Kotisalillani meni aika monta kuukautta ennen kuin puhuin kenenkään kanssa muuta kuin pakolliset "hyökkää sä nyt vaiks ensin" -keskustelut. Jonkinlaisesta kulttuurierosta on tässä kysymys - ruotsalaisethan taitavat monessakin kohdassa olla suomalaisia avoimempia.

Tyylisuunta oli eri kuin mitä varsinaisesti harjoittelen, joten joitain tekniikoita en osannut. Toisaalta sain valtavasti kehuja lyönneistäni ja kovista ukemeista, jotka osasin tehdä kaadoissa ja heitoissa. Muutenkin suurin osa tunnin sisällöstä oli minulle tuttua. Ihan treenin alussa harjoittelin parin ensimmäistä kertaa treeneissä olevan kanssa, ja pääsin peräti kertomaan, miten jokin torjunta kuuluu tehdä. Se onnistui hyvin jopa englanti-ruotsillani, ja parini tuntui olevan kiitollinen "yksityisopetuksesta". Loppuharjoituksen olin muiden keltavöisten kanssa, vaikka oikeastaanhan olen heidän tyylisuunnassaan valkovöinen.

Olen niin ylpeä siitä, että uskalsin paikalle, vaikka olen ujo introvertti. Kielenpuhujien joukkoon meneminen on paras tapa oppia kieltä. Ja huomata, että oikeastaan osaankin sitä jo aika hyvin.

Lopuksi on vielä todettava, miten hienoa oli nähdä, että pieni eteläsaamen kieli taipuu tieteen kieleksi ja että sitä puhutaan myös päivittäin arjessa. Luo toivoa pienten kielten aseman paranemisesta Pohjoismaissa. Koskakohan voisin kokeilla ju-jutsua eteläsaameksi?

sunnuntai, 2. syyskuu 2018

Kun olin personal trainer

Olin entisessä elämässäni (koulutettu) personal trainer ja ryhmäliikuntaohjaaja.

Olin omavalmentajana erikoistunut liikuntaa aloittelevien ja painon putoamista tavoittelevien asiakkaiden ohjaukseen sekä pehmeisiin lajeihin (siis sellaisiin, jossa esimerkiksi selkärankaan ei kohdistu kovaa painetta). Ryhmäliikuntaohjaajana ohjasin erityisesti niska-hartiatunteja ja afrotanssia ja tarvittaessa kaikkea siltä väliltä. Ohjaamistyyliäni ja tuntejani kehuttiin kovasti omaperäisiksi, älykkäiksi ja tehokkaiksi. Rakastin ohjaamista ja asiakkaitani. Työni lisäksi treenasin fitness-kisoihin (uskokaa tai älkää!). Treeniä kertyi kevyet 20-25 tuntia viikossa hyötyliikunnan lisäksi.

Nykyään kuntosaliharjoittelu ja oikeastaan ryhmäliikuntatunnitkin aiheuttavat kauhun väristyksiä ja pakorefleksin.

Kärsin vuodesta 2011 lähtien ylirasitukseksesta, joka kulminoitui vuoden 2012 syksyllä hinkuyskään. Tauti tappoi lopulta oman personal training -yritykseni, kun jouduin kuukausiksi sairaslomalle. Samalla oli pakko myöntää, että kroppani ei kestä liikuntauraa (minkä takia sitten palasinkin yliopistolle, opiskelin itseni fennougristiikan maisteriksi ja loppu on historiaa). Vimeisen viiden vuoden aikana, hinkuyskästä toipumisen jälkeen, olen aloittanut liikunnan yhä uudestaan: menin kuntosalille ja jumppaan, kävin harrastusmielessä ohjaamassa ryhmäliikuntatunteja.

Treenaaminen tuntui ihan kivalta, ja olo oli kuntosaliharjoittelun tai jumpan jälkeen hyvä. Silti lähteminen tuotti hankaluuksia. En olisi millään jaksanut. Lähtemisen vaikeuden takia into lopahti nopeasti joka kerta, ja palasin sohvalle.

Minulla kesti pitkään ymmärtää, mistä vastenmielisyys johtuu. Itse asiassa olen oivaltanut syyn vasta viime aikoina ju-jutsun aloittamisen jälkeen. Palaaminen lajeihin, jotka olivat osasyy sairastumiseeni, ei ollut järkevää. Ne aiheuttivat alitajunnassani ja lihaksissani muiston väsymyksestä, totaalisesta uupumuksesta, sairastelusta, stressistä sekä ahdistuksesta ja tekivät treeneihin lähtemisestä raskasta. Mutta en tiennyt muusta, en tiennyt edes syytä kurjalle ololleni. Olin harrastanut fitness-tyyppistä liikuntaa vuosia. Miten olisin osannut hakeutua jonkin uuden lajin pariin?

Jälkiviisautta, jälkiviisautta, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Olen yhä kiinnostunut terveellisistä elämäntavoista ja mielelläni neuvon kavereitani, jos he pyytävät. Monet kysyvätkin, millaisia harjoitteita kannattaa tehdä saadakseen kestävyyskuntoa tai lihasvoimaa tai miten paino putoaisi helpoiten ajassa X. Saatte siis yhä kysellä ja autan aina, kun vain osaan (en ihan uusimmista trendeistä ja tutkimustiedosta siis ole perillä).

Liikunta-alan töitä en kuitenkaan enää ikinä, ikinä tee.

keskiviikko, 29. elokuu 2018

Melkein kuin normaali ihminen

Kävin tänään punkkirokotuksella.

Kyllä, luit oikein. Minä kävin rokotuksella tuosta noin vain.

Kaikki teistä eivät ehkä tiedä, mutta minulla on (ollut) todella paha neulakammo. Fobia, voisin oikeastaan sanoa.

En tiedä, mistä pelko on lähtöisin, mutta jostain lapsuuden kauheasta rokotuskokemuksesta, luulisin. Olen kammonnut neuloja niin kauan kuin muistan, mutta vaiva paheni aikuiseksi tullessani ja oli pahimmillaan Esikoisen raskausaikana.

Raskaus on tietysti pahin mahdollinen ajanjakso neulakammoisen näkökulmasta. On sokerirasitusta, HIV-testiä, niskapoimuseulontaa ja ties mitä. Kaiken lisäksi olen veriryhmältäni negatiivinen, joka tuo omat lisänsä raskauden neularumbaan. Onneksi olin nuori Esikoista odottaessani: alle 25-vuotiaille ei tehdä sokerirasitusta, jos ei ole sukurasitteita tai muuta painavaa syytä. En usko, että olisin pystynyt siihen, että lyhyen ajan sisällä minusta imetään verta yhä uudestaan.

Kävin yrittämässä alkuraskauden verikokeen ottamista, ja pelkäsin niin, että sain paniikkikohtauksen. Sen jälkeen vapisin ja itkin tunteja. Asiaa ei auttanut näytteenottaja, joka hoputti koko ajan ja lopulta ärjyi minulle, kun en pystynyt antamaan näytettä.

Kun olin jo keskiraskaudessa, eikä mitään näytteitä oltu saatu otettua, sukulainen kiisi hätiin. Hän on töissä laboratoriossa ja ehdotti, että mitäs jos hän tulisi kotiin ottamaan näytettä.

Niin tapahtui. Paras ystäväni tuli tuekseni. Näyte saatiin otettua tuntien yrittämisen jälkeen. Voittajafiilis. Tämän jälkeen kaikki verikokeet, myös Kuopuksen raskauden aikana, otettiin kotona, ja joka kerta verikokeen ottamiseen meni vähän vähemmän aikaa. Ensin kolme tuntia, sitten kaksi, lopulta taisi mennä vain puoli tuntia.

Sitten tuli se päivä, kun olin niin kipeä, että oli pakko mennä labraan otattamaan verikoe, kun hovinäytteenottajani oli varattu. Ystäväni tuli taas tueksi, ja tällä kerralla kohdalle osui mukava hoitaja. Kun sanoin, että pliis älä hoputa, hän vilkaisi kelloa ja sanoi, että tässähän on vielä neljä tuntia aikaa ennen kuin labra menee kiinni, ei mitään kiirettä. Meni kymmenen minuuttia ja näyte oli otettu.

Nyt ollaankin siinä vaiheessa, että olen melkein kuin normaali näytteenottoon tuleva asiakas. Kohtaan neulan, irvistän sille, sanon än yy tee NYT ja sitten se työnnetään sisuksiini. Jälkikäteen olen hetken kalmankalpea ja taistelen paniikkia vastaan.

Ja jatkan elämää.



(Jälkikirjoitus: Kaikesta edistymisestäni huolimatta ei liene tarpeen sanoa, että olen synnyttänyt molemmat lapseni ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Mieluummin kärsin kivun kuin neulan. Ja kärsiä myös sain, molemmat synnytykset kestivät yli 30 tuntia. Kuopus oli kaiken lisäksi tulossa väärässä asennossa, ja viimeiset tunnit tuntuivat siltä, että selkärankani katkeaa. Ehkä lääkkeellisestä kivunlievityksestä olisi ollut apua, ehkä ei. En kadu mitään. Erityisesti Kuopuksen syntymä oli hyvä kokemus, vaikka menetin synnytyksen jälkitohinassa pari litraa vertakin ja sitten oli pakko kestää kanyylin laitto nesteytystä varten. Elossa kuitenkin olen. Pienet (tai isommatkaan) ju-jutsussa tulevat mustelmat eivät tunnu paljon missään.)


torstai, 23. elokuu 2018

Parhaat ystävät

Huomasin taannoin, että olen kirjoittanut blogiini melko vähän ystävistäni. Oikeastaan löysin vain äitikavereistani kertovan kirjoituksen; muissa teksteissä ystävät vilahtelevat vain sivuroolissa. Se tuntuu hassulta, kun ystävät ovat minulle niin tärkeitä.

Minun ei ole helppo tutustua uusiin ihmisiin. Vaikutan vieraassa seurassa varmaan kylmältä ja etäiseltä. Se on vain ujoutta tai introverttiyttä. Ehkä rajoittuneisuuteeni vaikuttaa jonkin verran myös se, että yläkoulun kahdeksannen luokan alussa koin, että silloiset parhaat ystäväni hylkäsivät minut. Taisin olla liian outo, liian fanaattinen - suhtaudun asioihin melko intensiivisesti silloin, kun koen ne itselleni hyvin tärkeiksi. Silloin jäin yksin, mutta jo yhden yksinäisen välitunnin jälkeen kävelin kolmen luokallani olevan tytön luokse ja aloin hengailla heidän kanssaan. Heistä tuli nopeasti parhaat kouluystäväni yläkouluajan loppuun asti. Lapsena ystävystyminen oli niin helppoa!

Mutta kyllä ystäviä saa aikuisenakin. Enää en välttämättä valikoisi jotakuta, kävelisi hänen luokseen ja ilmoittaisi, että susta hei tulee mun bestis. Uudet parhaat ystäväni olen saanut vahingossa, sattumalta, etsimättä. Yksi heistä löytyi, kun toimitin erästä novelliantologiaa, ja sekoilin antologian kuvituksen kanssa. Tarkoitus oli ottaa kuvia kirjoittajista, ja yhdessä kuvaussessiossa tapasin mukavan tyypin, josta pikkuhiljaa tuli minulle yhä läheisempi. Nykyään olemme yhteydessä päivittäin.

Erääseen kaveriini tutustuin, kun puolituttu, jonka olin tavannut Uumajassa asuessani, kertoi, että hänen tuttavansa olisi muuttamassa Suomeen ja minun kotikaupunkiini. He puolestaan olivat tavanneet jollain randomilla heavymusiikkifoorumilla netissä. Merkillisiä ovat ystävyyden tiet! Sain tyypin puhelinnumeron, ja niinpä menimme lounaalle yhdessä. Meistä tuli varsin läheisiä, mutta nykyään kaverini asuu ulkomailla, joten näemme harvoin.

Sitten on ikuisuusystävät. Toisen heistä olen tuntenut yksivuotiaasta, toisen lukioajoistani asti. Heitä tapaan melko harvoin, mutta juttu alkaa aina siitä, mihin edellisellä kerralla jäi. He tietävät, miten toimin ja koen asiat, koska he ovat tunteneet minut niin kauan. Tähän samaan ikuisuuskategoriaan voin laskea myös kaikki kolme pikkuveljeäni. Erityisesti mainitsen heistä vanhimman, jolle voin avautua asiasta kuin asiasta ja tiedän saavani tukea ja hyväksyntää osakseni. (Kuvitella, että riitelimme lapsina kuin riiviöt. Muistaakseni heittelin likaisia alusvaatteitani hänen päälleen, kun tappelimme. Hän puolestaan paiskoi minua pikkuautoilla. Vaan ehkä se on niin, että mitä enemmän sisarukset riitelevät, sen läheisempiä he ovat isoina.)

Parhaalle ystävälle voi kertoa ajatukset ja tunteet, joita muille ei voi, koska hän tietää, mitä ajatuksiin ja tunteisiin pitää sanoa. Hänelle voi itkeä sydänsurut ja luottaa siihen, että saa ymmärrystä osakseen. Hänelle voi nauraa sydänilot ja olla varma, että ilo moninkertaistuu. Parhaan ystävän kanssa voi mennä discoon tanssimaan kuudeksi tunniksi ilman, että koko aikana puhutaan sanaakaan. Parhaan ystävän kanssa voi olla hiljaa, kun tuntuu siltä, ja möykätä, kun tuntuu siltä. Paras ystävä tarjoaa tietokonetta tai puhelinta lainaksi, kun oma hajoaa kriittisellä hetkellä.

Parhaan ystävän kanssa voi sulkeutua laivan hyttiin vuorokaudeksi kirjoittamaan romaania, ja parhaan ystävän kanssa voi katsoa putkeen 12 elokuvaa tai koko yön maratonin Vampyyripäiväkirjoja. Parhaan ystävän kanssa jonotetaan Sormusten herra- tai Star Wars-elokuvien ensi-iltalippuja yli vuorokausi jalkakäytävällä makuupussissa nukkuen. Parhaan ystävän kanssa voi matkustaa Egyptiin katsomaan temppeleitä ja nukkua tähtitaivaan alla Niilin rannalla hyttysten kiusattavana. Paras ystävä tulee Amerikkaan varta vasten, koska viime tapaamisesta on vierähtänyt kahdeksan kuukautta. Parhaan ystävän kanssa voi ajautua solmuun treeneissä ja nauraa sitä hysteerisenä. Paras ystävä lähtee seuralaiseksi vuosijuhliin silloin, kun yksin ei vaan uskalla mennä.

Elämästä selviää parhaiden ystävien avulla.

Toivoakseni olen ollut ja olen jatkossa yhtä hyvä ystävilleni kuin he ovat minulle.