tiistai, 20. elokuu 2019

Työkuviot

Viimeksi kirjoitin syksyn harrastuksista, joten pitäisi varmaan lausahtaa myös sananen työhommeleista. Ja niitähän riittää. Tarkoitus oli pitää syksy tyhjillään, keskittyä väitöskirjan kirjoittamiseen ja opiskella viroa.

Ei se ihan niin menekään.

Heti ensimmäisellä työviikolla tuli kyselyä, josko voisin pitää esitelmän yhdessä erään arkeologin kanssa syksyllä järjestettävässä monitiedetyöpajassa. Sopiihan se, joten tällä ja viime viikolla olen väsännyt artikkelin kirjoittamisen, kirjallisuuden lukemisen ja johdanto-osan suunnittelun ohella esitelmää.

No, sitten minua rohkaistiin niin kovasti lähettämään esitelmäabstrakti syksyllä järjestettäville eteläsaamen tutkimuspäiville, että enhän voinut muuta kuin ruveta väsäämään sellaista. Jos esitelmä hyväksytään mukaan ohjelmaan, pitäisi matkustaa Norjaan.

Ai niin, muistinko mainita, että esitelmäni on ruåtsiksi?

Niin, ja sitten sain sähköpostia, jossa minut kutsuttiin esitelmöimään saamelaista menneisyyttä käsittelevään konferenssiin. Matkat, hotellit ja kaikki maksetaan puolestani. Eli marraskuussa on edessä taas reissu Norjaan. Ja sitä ennen pitäisi kirjoittaa abstrakti, ja - no niin - ylipäätään keksiä, mitä esitelmässäni sanoisin.

Alun perin konferensseja piti olla tänä syksynä vain yksi! Olin nimittäin jo aikaa sitten suunnitellut matkustavani Ruotsiin saamelaiskieliä käsittelevään symposiumiin. Sekin on marraskuussa, ja sitä varten tein abstraktin jo ennen kesälomaa.

Miten mahtaa käydä suurisuuntaisen suunnitelmani saada väitöskirjan johdanto-osa toukokuun alkuun mennessä valmiiksi, kun matkustelen ympäri Pohjoismaita koko syksyn? Johdanto-osan lisäksi syksyllä pitäisi saada kolme artikkelia julkaisukuosiin. Tai siis neljä, sillä yhteen konferenssiin liittyy julkaisu, johon pitäisi tekaista artikkeli. Onneksi sitä varten artikkeli on melko valmis - vain vähän toimitustyötä se vielä tarvinnee.

Ja se viro! Mahdanko ennättää viron kurssille, vai pitääkö se jättää suosiolla ensi vuoteen?

Kaiken yllä mainitun lisäksi olen jo elokuussa muun muassa isännöinyt muualta kotikaupunkiini matkannutta kollegaa, toimittanut tieteellistä julkaisua, jonka toimitussihteeri olen, ja tehnyt töitä eräälle omasta väitöskirjastani irralliselle tutkimusprojektille (joka on muuten huippukiinnostava!).

Tähän kirjoitukseen taisi nyt tulla vähän valittava sävy. Se ei kyllä ollut tarkoitukseni. Olen hyvin innoissani kaikista työmatkoista, -projekteista ja -suunnitelmista. Erityisesti konferenssit ovat työni kohokohtia, koska niissä kuulee alojeni uusimmista käänteistä ja tapaa hienoja ihmisiä. Toisaalta kuitenkin haluaisin saada sen väitöskirjan johdanto-osan keväällä kirjoitettua, jotta saisin työni esitarkastukseen ja voisin valmistua ensi vuoden syksyllä. Mutta kyllä varmaan tähänkin blogikirjoitukseen joku Facebookissa kommentoi, että oot niin supertehokas, että kyllä se valmiiksi tulee.

Ehkä se sitten tulee. Se ainakin on ensisijainen tavoitteeni.

sunnuntai, 11. elokuu 2019

Harrastuksia, harrastuksia

Työt ovat alkaneet, Kuopus on jo hoidossa, ja Esikoinenkin menee kouluun ensi keskiviikkona. Syksy saapuu ja sen mukana harrastukset. Kalenteri näyttää kiireiseltä katsella.

Esikoinen jatkaa partiota, jota on harrastanut jo kaksi vuotta. Ehkä nyt kolmantena vuonna saamme houkuteltua hänet partioretkille ja keväiseen partioparaatiin. Toistaiseksi hänelle on riittänyt viikottaiset kokoukset kololla. Muita harrastuksia Esikoinen ei ole halunnut; ju-jutsustakin hän luopui jo viime syksynä.

Toisaalta eihän kaikkien harrastusten tarvitse olla kodin ulkopuolella. Esikoinen harrastaa Minecraftin pelaamista. Hän on lainannut kasoittain Minecraft-kirjoja ja lukenut niitä kesän aikana. Onhan sekin nyt harrastus! Hän myös suunnittelee ja rakentaa legorobotteja, tosin melko harvoin. Hienon kännykällä ohjattavan auton ja puhuvan robotin hän on viime aikoina väsännyt.

Kuopuksella ei toistaiseksi ole ollut kodin ulkopuolisia harrastuksia, vaikka hän on puhunut kaikesta mahdollisesta jalkapallon, pesäpallon ja jumpan välillä. Mihinkään kilpailulliseen lajiin, kuten vaikka pesäpalloon, häntä ei vielä voi laittaa, sillä hän ei todellakaan osaa vielä hävitä. Pelkkä lautapelien pelaaminen hänen kanssaan on hankalaa. Jos minä löydän vaikka muistipelissä häntä ennen parin, huuto on korvia särkevä. Jos hän häviää, huuto kestää ja kestää.

Jumppa voisi olla yksi mahdollisuus. Samoin ju-jutsu, sillä dojollamme on viisi-kuusivuotiaille oma ryhmä, ja Kuopus viihtyy hyvin dojolla ja tulee aina mukaan vapaaharjoitteluun. Toisaalta Kuopus kuuli pari kuukautta sitten parkourista, eikä ole sen jälkeen puhunut mistään muusta. Tein vähän tutkimusta, ja lähistöltä löytyy kuin löytyykin parkouria hänen ikäisilleen! Ilmoitin hänet syksyllä aloittavaan ryhmään.

Omat harrastukseni vievät nekin aikaa. Jatkan tietenkin ju-jutsua, mutta ajattelin siihen sivuun käydä potkunyrkkeilyn peruskurssin. Sieltä voisin saada jonkinlaista varmuutta potkuihin ja lyönteihini, jotka ovat aika kehnolla mallilla. Lisäksi se tehnee hyvää niska-hartiaseudulleni, joka on ikijumissa. Kuten aiemmin kerroin, ju-jutsussa pitäisi ruveta vähän reippaammin miettimään vihreän vyön tekniikoita. Ehkä voisin kehittää jonkinlaisen järkevän tavoitteen tälle syksylle. Esimerkiksi kaikkien vyökokeeseen tulevien potkujen oppiminen niin, ettei niitä jokaisissa treeneissä enää tarvitsisi tehdä hitaasti ja pala palalta.

Kotona jatkuu neulakinnastekniikalla neulaaminen sekä ompeleminen. Sain nimittäin synttärilahjaksi ompelukoneen ja olen jo ommellut onnistuneesti verhot keittiöön ja makuuhuoneeseen. Tänä vuonna tarkoitukseni on neulata tai ommella kaikki joululahjat.

Eikä pidä unohtaa kirjoittamista! Viime vuonna kävin koko lukuvuoden mittaisen kirjoituskurssin, enkä voinut tänäkin vuonna olla ilmoittautumatta sellaiselle. Kirjoitan paremmin, kun on opettajan ja ryhmän paine hengittämässä niskaan. Sitä paitsi kirjoituskursseilla tutustuu mahdottoman hienoihin ihmisiin, mikä tekee kirjoittamisesta aika paljon vähemmän yksinäistä. Idea seuraavalle käsikirjoitukselle jo on, ja tarinan luurankokin on jo melko hyvin muodossaan.

Ehkä ensi vuodelle voisin miettiä myös jotain aktiivista yhdistys- tai seuratoimintaa. En ole vuoden 2017 jälkeen toiminut minkään järjestön hallituksessa. Sellainenkin olisi hauskaa hommaa. Pitää vain miettiä, minkä järjestön hommiin änkeäisin.

Siippa harrastaa juoksemista. Hän käy tekemässä treeninsä aamuisin, joten hänen harrastuksiaan ei enää tarvitse sijoitella arki-iltoihin lukuunottamatta suunnistusta, jota hän käy treenaamassa silloin tällöin.

 

maanantai, 5. elokuu 2019

Kun silmissä musteni

No niin. Tiesin, että näin voi käydä, mutta tuli se silti puskista.

Treeneissä tuli niin kova isku päähän, että silmät pyörähtivät 360 astetta kuopissaan. Rojahdin tatamiin kuin löysä spaghetti. Tai oikeastaan tatamin viereen, sillä isku oli sen verran kova, että lensin päin seinää. Seinän ja tatamin välissä on pieni kaistale lattiaa, joka oli romahdukseni päätepiste. Tai olisi ollut, jos sensei ei olisi ehtinyt koppaamaan minua. Selkeästi aivoni nimittäin pohti hetken, pitäiskö menettää taju vai ei, ja lopulta päätti, että jos nyt vaikka kaatuisi tästä ensin tohon lattialle.

Jälkeenpäin uke tuli luokseni ja pyyteli kamalasti anteeksi. Sanoin moneen kertaan, että tiedän, että täällä voi käydä näin, se kuuluu lajiin. Sitä paitsi omapa oli mokani, kun en osannut suojautua. Sanoin myös, että en saanut mitään kammoa häntä kohtaan, vaan lupasin treenata hänen parinaan seuraavissakin treeneissä.

Kun istuin hetken aikaa pukuhuoneessa toipumassa, mietin, että onkohan tämä nyt kuitenkaan ihan terveellinen laji.

Sitten mietin, mitä kaikkea minulle muissa harrastamissani lajeissa on sattunut. Olen jäänyt kaatuvan hevosen alle (mutta onneksi hevoselle tai minulle ei kummallekaan käynyt mitään). Olen pudonnut hevosen selästä kaksi kertaa selälleni terävän kiven päälle. Molemmilla kerroilla sain ison haavan selkääni; onneksi mitään muuta ei tapahtunut. Vaan olisi voinut tapahtua! Kuntosalilla olen hajottanut selkäni, ja voin sanoa, että välilevynpullistuma on hidas paranemaan. Juokseminen on vieläkin vähän niin ja näin tuon selkävamman takia. Nilkkani olen reväyttänyt useampaan kertaan tanssissa ja aerobicissa.

Niin, että ei se ju-jutsu ole yhtään sen vaarallisempi laji kuin mikään muukaan. Tekevälle sattuu. Minulle nyt vain on sattunut vuoden ja kahdeksan kuukauden aikana vähän enemmän eli neljä kertaa: aivotärähdys heti kolmansissa treeneissä, nilkan nivelsiteiden repeäminen viime kesänä, viime keväänä pakaralihaksen revähdys ja nyt tämä. Luulen, että pitkälti haaverit johtuvat siitä, etten tässä lajissa vielä hallitse kroppaani ja osaa riittävästi. Viime vuosina huonontunut lihaskunto ei myöskään ainakaan ole eduksi vammojen ehkäisyssä.

Jää nähtäväksi, onko kyseessä nyt aivotärähdys, vai selvisinkö säikähdyksellä.

Säikähdin silmien mustenemista nimittäin todella paljon. Kun selvisin sen verran, että näin taas eteeni, rupesin itkemään ihan vain pelkästä säikähdyksestä.

Ja kun toivuin vielä vähän lisää, ensimmäinen tunteeni oli häpeä. Itkeä nyt tuollaisen pikkuasian takia. Kauhean noloa. Varmaan kukaan muu ei ajatellut, että vähäks nolo tyyppi, mutta näin itse ajattelin. Ja sekin nolottaa, että ajattelen itsestäni näin. Niin se vain on, että joillekin reaktio säikähdykseen saattaa olla nauraminen. Joillekin itkeminen. Sitä ei oikein voi itse hallita, ei ainakaan sellaisessa tilanteessa, kun kaikki on muutenkin vähän sekavaa.

Niin ja. No. Ihan kauhean vakava haaveri ei voinut olla, kun kerran aivoihini mahtui minuutteja tapahtuneen jälkeen tuollainen merkityksetön ajatus.

Onneksi seuraava ajatukseni oli sentään järkevä: nyt täytyy harjoitella väistöjä, torjuntoja ja suojausta kuntoon vastaisuuden varalle. En vain TAJUA, miten lyöntiottelussa muka voi sekä lyödä että suojata samaan aikaan. Aina kun lyön, tarjoan vastustajalle paikan vastata samalla mitalla. Ehkä minulle treenaamisen edetessä kasvaa kolmas käsi.

maanantai, 29. heinäkuu 2019

Teoriassa.

Tavoitteena vihreä vyö, osa 1.
 
Tässä on nyt laiskoteltu viisi kuukautta oranssin vyön kokeen jälkeen, joten ajattelin ruveta miettimään sitä seuraavaa vyötasoa.
 
Tähän mennessä tunnistan seuraavat tekniikoihin liittyvät termit:
 
Mawashitsuki - jonkinlainen kiertolyönti.
Uraken - rystylyönti, mutta öö. Joo. Rystysillä selkeästi lyödään.
Shuto ja haito - kuin vettä vaan, ainakin shuto elikäs kämmensyrjälyönti (tämä oli jo oranssin vyön tekniikkana!)
 
Ushirogeri ja ushiro mawashigeri - nämä ovat takapotkuja mutta tajusin vasta just nyt, että nämä ovatkin eri tekniikat. Viimeksi tehtiin ushirogeria ja mietin, että miten tää näin hyvin sujuu, kun aikaisemmin kaikki oli mennyt ihan pipariksi enkä millään oppinut. No joo, silloin joskus aikaisemmin oltiinkin tehty ushiromawashigeriä. Siinä menee solmuun paitsi jalat myös pää.
 
Kubinage - hahaa, tiedän! Tämä on niskaheitto.
Ogoshi - tiedän tämänkin, lonkkaheitto! En kyllä tiedä, mitä eroa tällä on edelliseen heittoon paitsi että käsi menee kainalon alta, kun taas kubinagessa niskan takaa.
Taiotoshi - tämä oli se ruumiinpudotus. Muistan, että tässä pudotetaan oma ruumis, ei uken. Mitään muuta en sitten muistakaan.
 
Kuristuksia vyölistassa on seuraavanlainen liuta: henkitorvi I, II ja III sekä verisuoni I ja II. Jotain kuristuksia osaan, mutta ei hajuakaan mitä.
 
Sankyu elikäs kyynärlukko, jonka opin tänään! Tiedän, miten se tehdään käsiotteesta takaa ja mitä sankyun jälkeen tapahtuu.
 
Siis tiedän teoriassa. Jos olisit nähnyt suoritukseni...
 
Tähän mennessä osaan seuraavat tekniikat:
 
Shuto.
 
Enää kaksi ja puoli vuotta vyökokeeseen. Hyvin menee!

torstai, 18. heinäkuu 2019

Treenit, kirjat ja huvipuisto

Nyt on takana melkein kolme viikkoa lomailua. Viime vuoden kesäloma ei tuntunut lomalta, sillä sairastin lähes koko loman. Ja sairasloma ei todellakaan ole mikään loma! Näin ollen tuntuu melkein siltä, kuin minulla olisi ollut lomaa viimeksi pari vuotta sitten. Siksi olen nauttinut lomasta erityisellä hartaudella.

Neurologinikin sanoi, että tällä kesälomalla en saa ajatella lainkaan työasioita. No, en ole pystynyt ihan kokonaan jättämään niitä mielestäni, mutta parhaani olen yrittänyt. Huomaan kyllä, että yritykset ovat onnistuneet! Mieleni on tuntunut varsin tyhjältä ja oloni on ollut stressitön.

Lomallani olen lähinnä vetelehtinyt kotona. Lukenut, neulannut, katsonut lempi-tv-ohjelmaani (ts. ainoaa ohjelmaa, joka jaksaa minua kiinnostaa) Hovimäkeä dvd:iltä, käynyt pelaamassa pesäpalloa lasten kanssa ja syönyt mansikoita. Olen antanut itselleni luvan valvoa puoleen yöhön ja ilmoittanut lapsille, että minua ei saa herättää ennen kahdeksaa.

Olen tietysti käynyt myös treeneissä. Kesätreenit ovat rentoja ja porukkaa on treeneissä ehkä vähän vähemmän kuin normaalisti. Olemme käyneet paljon perustekniikkaa läpi. Viimeksi viime viikolla harjoittelimme heiton perusteita, ja nyt tuntuu siltä, että ehkä osaan jotain. Sain myös tietää, mikä ukemeissani saattaa olla vikana, kun pääni menee niin pyörälle siitä. Nyt pitäisi varmaan käydä vapaatreeneissä ja kokeilla, menisikö tällä uudella tekniikalla pää vähemmän sekaisin (jos enää muistan, miten tekniikkaa tehdään).

Kotona vetelehtimisen ja treenailujen lisäksi olemme lasten kanssa seikkaileet mökillämme meren äärellä. Kävimme siellä lähestulkoon heti loman alkajaisiksi. Silloin siellä oli niin tuulista, että tukka meinasi lähteä päästä, kun meni rantakallioille. Tuuli vei kaikki sanat suusta. Onneksi mökin terasilla oli suojaista ja lämmintä, ja metsässä lähes tuuletonta. Kävimme mustikka- ja eväsretkellä. Mökillä mieli lepää.

Kuluvan viikon alkupuolen vietimme Kouvolassa serkkuni luona. Kävimme Tykkimäen huvipuistossa. Sepä vasta oli mukava paikka! Aivan yhtä hyvä kuin Linnanmäki tai Särkänniemi mutta ihmisiä on paljon vähemmän. Laitteisiin ei tarvinnut jonottaa oikeastaan ollenkaan. Minä tosin en voi mennä mihinkään pyörivään laitteeseen, koska niissä minulle käy samoin kuin ukemeissa: pää menee sekaisin, pökerryn tai vähintäänkin oksennan. Onneksi mukana oli myös serkun vaimo, joka meni lasten kanssa kaikkiin hurjiin kieputuslaitteisiin. Kuopuskin uskalsi varsin rajuun pyörivään vempeleeseen; Esikoinen uskalsikin mennä jo vaikka mihin! Yhdessä kävimme sentään maailmanpyörässä. Sielläkin killuessani nauroin paniikissa koko viisiminuuttisen ja puristin serkkua kädestä. Parhaat paikat huvipuistossa taisivat kuitenkin olla Kummitusjuna ja Ihmetalo (niihin minäkin uskalsin.)

Lomasta on vielä jäljellä puolitoista tai kaksi viikkoa (en ole vielä päättänyt, palaanko töihin jo heinäkuun lopulla vai vasta ensimmäisenä päivänä elokuuta). Ensi viikonloppuna pidän vuotuiset kesäkarkeloni, joita olen suunnitellut jo viikkokausia. Edessä on myös kesäretki Tampereelle veljeni perheen kanssa. Ja tietysti muutamia vetelehtimispäiviä kotona. Sain synttärilahjaksi ompelukoneen. Tänään käyn ostamassa kankaita ja rupean ompelemaan pitkästä aikaa! Enköhän osaa ainakin tyynyliinoja ommella.

Valitettavasti lomanollaus ei ole poistanut migreenejä, jotka pyrkivät pinnalle kolmena tai neljänä päivänä viikossa. Onneksi ne ovat pysyneet lääkkeillä siedettävinä. Neurologin vastaanotto ja neuvottelu lääkkeiden vaihdosta kuitenkin odottaa ensi kuussa.