Rakkaat lapseni,

Ehkä teistä ei aina tuntunut siltä, että olin läsnä teitä varten. Muistatteko nekin tiistait, kun paimensin teidät hoitoon, laukkasin bussipysäkille tai ehkä sotkin pyörälläni yliopistolle, koululle, milloin minnekin. Kotiin tulin vasta, kun sinä, tyttäreni, olit jo nukahtanut ja sinä, poikani, jo unta odottamassa peittosi alla.

Ei, ette varmasti ajatelleet, että äiti oli läsnä.

Kiukuttelitte ja vetkuttelitte vaatteiden pukemisessa, ja kun olin kotona, ajattelitte, että huonon omantunnon takia äiti suostuu kaikkiin pyyntöihinne. Joskus suostuinkin, yleensä en. Olisiko kuitenkin pitänyt?

En minä niin olisi halunnut tehdä, ravata opinnoissa ja sen jälkeen töissä. Halusin tulla kotiin luoksenne, tehdä ruokaa ja sitten lukea teille kirjaa, Lorutoukkaa tai Harry Potteria.

Mutta sen kaiken minä tein teidän vuoksenne. Että olisi ruokaa suuhun ja vaatteita vetkuteltavaksi Suomen kylmässä talvessa. Opiskelin, jotta voisin olla itsellinen ja elättää omat lapseni. Työskentelin, jotta saisin opiskella ammatin, jota pystyisin motivoituneena tekemään, ja jotta voisin tulla itselliseksi, omien lasteni elättäjäksi.

Kadun, etten tullut kotiin useammin ja antanut teidän päättää päivän ohjelmaa. Tiedän, että olette jääneet minua kaipaamaan. Näen, kuulen, haistankin.

Siksi haluan kertoa teille: sillä hetkellä, kun ruumiini poltettiin ja tuhkat ilmaan päästettiin, lensin luoksenne. Täällä olen, aina. Kuulen, näen, haistan, tunnen. Ehkä jonain päivänä tekin kuulette, näette, haistatte, tunnette.

 

Teksti on kirjoitettu luovan kirjoittamisen proosan kurssin harjoituksena.