Viime viikonloppuna opin tunnistamaan itsessäni sellaisia puolia, joiden olemassa oloa en ole ennen tiennyt.

Meillä oli defendossa skenaariopäivä. Se tarkoittaa sitä, että ohjaajat olivat suunnitelleet erilaisia tosielämää jäljitteleviä tilanteita, jotka äityvät väkivaltaisiksi. Oli baari-iltaa tappeluineen, häirintää, jota naiset voivat saada osakseen, aseiden kanssa riehuvia humalaisia. Kaikkia tämän tyyppisiä tilanteita. Vaikka homma järjestettiin omalla kamppailusalillamme ja treenikaverit esittivät näitä väkivaltaisia henkilöitä (minä pääsin esittämään yhden väkivaltatilanteen uhrin hysteeristä kaveria), tilanteet tuntuivat todenmukaisilta. Ainakin niin todenmukaisilta, että syke nousi, hengitys kiihtyi ja kädet alkoivat täristä.

Päivä oli hyvin opettavainen. Opin, että en osaa toimia väkivaltaisessa tilanteessa yhtään niin kuin pitäisi. Olen kohta harrastanut kamppailua kolme kokonaista vuotta, ja luulisi, että jotain olisin jo oppinut. Vaan kun tuli tositilanne eteen, jäädyin täysin. Kaikki alkeellisimmatkin tekniikat hävisivät mielestäni sillä sekunnilla, kun olisi pitänyt osata tehdä jotain. Kun minut ahdistettiin nurkkaan, en tajunnut, että olisi pitänyt pyrkiä sieltä pois. Vasta kun tilanne oli kestänyt niin kauan, että tosielämässä olisin varmaan jo kuollut tai tajuton, ymmärsin rynnätä ahdistelijoiden välistä.

Tajusin, että olen elänyt kuplassa, johon väkivalta ei kuulu ja jossa riidat ja ongelmat selvitetään ja selviävät puhumalla. Kun kohtasin väkivaltaisen ihmisen, halusin puhua hänen kanssaan. Rauhoitella ja saada hänet uskomaan, että kaikki selviää. Hän ei halunnut puhua eikä uskoa. Hänellä oli (harjoitus)puukko piilossa, ja hän sai sen iskettyä minuun. Oikeassa elämässä olisin kuollut tai ainakin haavoittunut vakavasti.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin mukana tällaisessa skenaariopäivässä. Oletan, että jos (toivottavasti kun!) tällainen taas järjestetään, olen vähän paremmin kartalla siitä, miten pitää toimia. Nyt tiedän, mikä on ensireaktioni vaarallisissa tilanteissa ja ehkä seuraavalla kerralla pystyn korjaamaan käyttäytymistäni. Toivottavasti.

(Tästä tuli muuten mieleeni, että olen jo pitkään tiennyt sen, että tapaturmatilanteessa pystyn toimimaan todella rauhallisesti ja johdonmukaisesti. Pitäisi varmaan käydä ensiapukurssi, jotta minusta olisi myös hyötyä silloin, kun jotain sattuu.)

Skenaariopäivä oli myös todella hauska. Meillä on ihan mahtavia ihmisiä treeniryhmässämme! Illaksi menimme vielä yhdessä syömään. Se oli tosi antoisaa, koska pääsi paremmin tutustumaan ihmisiin, joita on viimeiset yhdeksän kuukautta mätkinyt tatamilla.

Päivästä jäi muistoksi myös useita mustelmia. Hienoimmat ovat ehkä jonkun sormenjäljet yläselkäni sivuosassa ja toisen kulmakarvan yläpuolelle ilmestynyt sinelmä (joka nyt on jo keltainen). Ei mitään muistikuvaa, mistä sormenjäljet ovat tulleet. Ehkä kun tappelin puukon omistajuudesta. Samassa tappalussa tuli myös tuo toinen jälki.

Tähän vielä: <3