Tänään ystävä soitti ja kysyi, voiko tulla käymään meillä. Hänellä olisi kuulemma meille jokin yllätys. En kuolemaksenikaan keksinyt mikä ihmeen yllätys, mutta toivotin hänet tervetulleeksi. Kun menin avaamaan ovea hänelle, vastassani oli neljä valtavaa kassia. Jokainen kasseista oli täynnä ruokaa - kaksi kennoa kananmunia, jogurtteja, makaroneja, puurohiutaleita ja -suurimoita, maissi- ja vehnäjauhoja, keksejä, muroja, pastakastiketta, kaakaojuomaa ja värityskirjoja lapsille... Ystävä hymyili ilmeelleni ja sanoi, että teillä on varmaan tarvetta.

On! Ladoin ruokia kaappeihin itku silmissä ja jäin ihailemaan. Koska ruokakaappimme on viimeksi ollut noin täynnä? Ei varmaan koskaan.

En ole blogissani juuri puhunut raha-asioista. Se on tietoinen päätös, rahan ajatteleminen ja siitä puhuminen tekevät aina niin vihaiseksi, ja onhan raha(ttomuus) aika henkilökohtainen aihe.

Totuus on, että nelihenkisellä opiskelijaperheellä ei rahaa ole tuhlattavaksi. Saan tänä(kin) vuonna 120 opintopistettä - kahden vuoden opiskelumäärän - jotta valmistuisin nopeammin, pääsisin töihin ja voisin joskus, edes joskus, ostaa kaupasta vähän kalliimpaa ketsuppia Esikoiselle tai jotakin muuta ruisleipää kuin sen halvimman reissarin.

Oikeastaan rahan vähyys tai sen puuttuminen (yleensä viimeisellä viikolla ennen kuin lapsilisät tulevat) ei ole pahinta. Pahinta on ahdistus, joka rahattomuudesta seuraa. Mietin sitä jatkuvasti ja koko ajan. Se lamaannuttaa, stressaa ja tekee vihaiseksi. Rahattomuus on ajanut minut nurkkaan enkä pääse pois, en ainakaan niin kauan, kun opiskelen. Enkä saa töitä, jos en opiskele. En ainakaan sellaisia töitä, joita jaksaisin tehdä vuodesta toiseen, koko loppuelämäni. Tutkinto on pakko tehdä loppuun.

Vaikka tässä on vuosien varrella oppinut ruokkimaan koko perheen 60 eurolla viikossa ja olemaan ostamatta itselle mitään kivaa, totuus on, että yksin emme pärjäisi. Kirjoitan teille rahasta - tai rahattomuudesta - koska emme pärjäisi yksin ja koska olemme saaneet korvaamatonta apua.

Viime viikolla eräs ystäväni vinkkasi, mistä voisin saada opettajan sijaisuuksia. Otin vinkistä vaarin ja pääsin tällä viikolla tekemään ekat äikänopen sijaisuuteni. Pari sataa euroa lisää ruokakassaan - sillä eletään taas kolme viikkoa! Toinen ystävä toi taannoin vanhoja vaatteitaan minulle kokonaisen Ikea-kassillisen, vaatteita joita olen käyttänyt sen jälkeen jokaikinen päivä. Kolmas toi pari kassia vaatteita lapsille. Isovanhemmat auttavat suunnilleen kaikessa, mitä kuvitella saattaa.

"Kiitos" on liian pieni sana.

Olen niin onnekas, että lähipiiristäni löytyy tällaisia ihmisiä. Se valaa toivoa minuun. Kyllä minäkin tästä valmistun ja sitten voin antaa omastani sitä tarvitseville.

Parasta tällä hetkellä on, että tämänpäiväisten ruokakassien ansiosta voin panostaa vähän enemmän Esikoisen lauantaina vietettäviin synttäreihin. Ehkä voimme järjestää onginnan. Sitä Esikoinen on toivonut.