Minulla on iso suku, jonka seurasta nautin varsin suuresti. Niinpä olen onnekas, että iso osa sukulaisistani asuu samassa kaupungissa kuin minä, tai ainakin lyhyen matkan päässä minun kotikaupungistani.

No, serkkuni - joista yksi on paras ystäväni - asuivat lapsuudessani ja nuoruudessani ulkomailla, mutta vanhempamme näkivät todella paljon vaivaa sen eteen, että meillä lapsilla säilyisi läheinen serkussuhde. Saimme soitella kerran viikossa ihan kunnollisia pitkiä (lankapuhelin)puheluita ja kyläilimme monta kertaa vuodessa toistemme luona. Maantieteellinen etäisyys tuntui tavallaan vain lähentävän meitä entisestään, koska kaikki aika yhdessä oli luksusta ja yhtä juhlaa. Nykyään serkkuni-paras ystäväni asuu vain parin tunnin matkan päässä, joten näemme varsin usein ja olemme yhteydessä useamman kerran viikossa.

Koko lapsuudenperheeni on asunut samassa kaupungissa senkin jälkeen, kun me lapset vartuimme aikuisiksi, tosin olen asunut ulkomailla suunnilleen kaksi vuotta lukio- ja opiskeluaikoina, ja yksi veljistäni oli jatko-opiskelijana puoli vuotta valtameren takana. Joka tapauksessa olemme asuneet melkein aina lähekkäin, opiskeluaikojeni kaksi ensimmäistä vuotta asuin isäni naapurissa, ja kävin hänen luonaan pesemässä pyykit ja syömässä iltapalaa aina, kun jääkaapistani oli ruoka loppu ja/tai kaipasin perheeni seuraa. Myöhemmin, Esikoisen synnyttyä, yksi veljistäni asui muutaman vuoden meidän naapurissamme. Tällä hetkellä kaikki veljeni sekä vanhempani asuvat seitsemän kilometrin säteellä meistä.

Ei, eivät sittenkään. Vanhin pikkuveljistäni nimittäin muutti pari viikkoa sitten. Hänen puolisonsa sai opiskelupaikan toiselta paikkakunnalta, joten he muuttivat muualle.

Olen todella iloinen ja onnellinen veljen puolison opiskelupaikasta, sillä hän pääsi opiskelemaan juuri toivomaansa tutkintoa, mutta silti tirautin kyynelen tai pari, kun tajusin, että he muuttavat pois. Vanhin pikkuveljeni oli varsinkin nuoruudessani minulle veljistäni läheisin, olimmehan iältämme toisiamme lähimpinä. Hänelle olen kertonut aina kaikki - siis ihan kaikki - vaikeimmatkin asiani ja tiennyt, etten tule tuomituksi tai arvostelluksi. Päiväkirjani ovat täynnä sisäpiirin vitsejämme kahdenkymmenen vuoden ajalta, ja niiden muistelu naurattaa aina. Niinpä veljen muutto kauas oli vähän vaikea niellä. (Tuntui kuin surua olisi korostanut sekin, että sain nielurisaleikkauksesta aiheutuneen verenvuodon sinä päivänä, kun veljeni muutti.)

Mutta ehkä pitää nyt ajatella kuten minun ja serkkujeni vanhemmat: etäisyys lähentää, jos yhteydenpitoon panostetaan. Nykyään on sitä paitsi paljon helpompi olla yhteydessä kuin kaksikymmentä vuotta sitten, kun serkkumme asuivat ulkomailla. On messengerit, whatsappit ja ties mitkä muut viestimet. Jos onnistuin pitämään serkkuuni-parhaaseen ystävääni tiiviisti yhteyttä 1990-luvun lopulla, onnistun pitämään veljeeni yhteyttä 2020-luvun kynnyksellä.

Sitä paitsi suhteeseemme on kuulunut aina viestittely sähköisiä kanavia pitkin. Elämäntilanteemme ovat pitkään olleet erilaiset, joten aina ei ole ollut helppo löytää yhteistä tapaamisaikaa. Mutta puhelin ja tietokone ovat olleet käden ulottuvilla silloinkin, kun tapaaminen ei ole ollut mahdollista.

Todennäköisesti mikään suhteessamme ei sittenkään muutu etäisemmäksi tai hankalammaksi. Olen aina ollut perhe- ja sukuihminen, ja arvostan sitä, että vanhempani ovat tukeneet ja kannustaneet minua yhteydenpidossa. Siksi nykyäänkin jaksan ja haluan panostaa yhteydenpitoon ja tapaamisten järjestämiseen.

Toivottavasti veljeni pitää uudessa kaupungissaan ja kämpässään tuparit. Olen menossa. Todellakin. (Jos hän ei pidä tupareita, menen silti. Beware, my brother!)