Kun aloitin ju-jutsun (josta näköjään nykyään jauhan joka välissä - pitäisi ehkä perustaa näille jutuille ihan oma bloginsa), moni asia uudessa harrastuksessani tuntui sekavalta, hämmentävältä ja vaikealta. Vaan on yksi asia yli muiden, joka oli melkein pelottavaa.

En ole mikään halailija, en juurikaan halaa ystäviäni saatika tuntemattomia. Se ei tarkoita, ettenkö välittäisi heistä. Halaileminen vaan ei ole minun juttuni, ne tilanteet tuntuvat usein kiusallisilta. Olen aina kaivannut paljon omaa tilaa ja ollut tarkka siitä, kuka saa tulla lähelle. Perheeni halailu on riittänyt.

Ehkä kolmansissa tai neljänsissä ju-jutsutreeneissä meidät laitettiin painimaan. Ohje kuului ehkä jotakuinkin näin: "Menkää siihen parin jalkojen väliin ja alkakaa painia."

Kyllä te kaikki tiedätte, millaista paini on. Siinä ollaan erittäin läheisessä kontaktissa vastustajaan, vastustajalla on lupa laittaa kätensä suunnilleen ihan mihin vain. Sitä joutui omaa tilaa vaativa introvertti sulattelemaan hetken jos toisenkin. Varsinkin kun painitilanne ei erityisemmin vaikuttanut siltä, että painin siinä vastustajaa vastaan. Olimme kaikki samalla viivalla peruskurssilla, "vastustajat" olivat kavereitani tai vähintään tuttuja. Ja nyt piti mennä lähelle, ihan kiinni. En tiedä, mitä muut kurssilaiset ajattelivat niistä tilanteista. Osalle lähelletulo näytti olevan ihan arkipäiväinen juttu, joten ehkä se olin vain minä, joka kavahdin.

Nyt on vierähtänyt suunnilleen kahdeksan kuukautta noista päivistä, eikä lähelle meneminen enää tunnu niin kauhealta. Kyseessä on treenitilanne, ei mitään halailua (vaikka ohjaajat joskus itse asiassa käyttävät sanaa "halata", kun selittävät jotain painitekniikkaa). Treenitilanteessa omaa tilaa ja omia rajoja pitää raottaa mutta vain treenaamista varten. Pystyn siihen kyllä.

Itse asiassa painiminen on aika hauskaa. En minä mitään tekniikoita osaa ja häviän toki aina kaikille, varsinkin jos vastustajana on itseäni kaksi kertaa painavampi äijä. Silti paini on yksi treenien kohokohdista, eikä minua haittaa hävitä.

Kaiken lisäksi olen huomannut, että ju-jutsun myötä en enää kavahda, jos joku laskee kätensä olkapäälleni muuallakin kuin tatamin ulkopuolella. Niin että saa halata. Hymiö.