Tutkijanurani on päässyt todella vauhtiin, sillä olen lähettänyt tieteellisiin julkaisuihin nyt yhteensä kolme artikkelia ja saanut tähän mennessä kahdesta kommentteja. Olen kirjoittanut elämäni aikana paljon ja saanut myös palautetta teksteistäni. Joskus palaute on ollut aika kovaakin, joten kuvittelin olevani valmis tieteellisten tekstieni palautteiden lukemiseen.

Olin väärässä.

Muistan eräälle aikakauslehdelle tekemäni freelancer-keikan muutaman vuoden takaa. Ideani haukuttiin pataluhaksi, mutta silti lehti halusi ottaa aiheesta jutun lehteen (missä logiikka?). Kun aloin tehdä juttua ja lähettelin siitä versioita lehden toimituksen syynättäväksi, sain jatkuvasti kuulla, miten siinä on jotakin vialla. 7000 merkin jutun kirjoittamiseen meni kuusi kuukautta.

Kerran ostin eräältä kirjailijalta palautepalvelun romaanikäsikirjoitukseeni. Kirjailija ei sanonut suoraan, että käsikirjoitus on huono mutta antoi kaikin mahdollisin tavoin ymmärtää niin. Tekstissä hän ei nähnyt mitään hyvää, jopa sen asettelu Word-tiedostossa oli hänen mielestään väärin.

Silti en ole koskaan elämässäni kohdannut sellaisia itsetunnon murentamisyrityksiä kuin tiedemaailmassa. Sain taannoin refereiden lausunnot ensimmäisestä väitöskirjaani tulevasta artikkelista. En väitä, että artikkeli olisi ollut valmis lähettäessäni sen arvioitavaksi. Itse asiassa odotin vaatimusta suuriin korjauksiin, jopa hylkäämistä. Hylkäämistä esittävän lausunnon saaminen ei siis erityisesti yllättänyt. Sen sijaan yllätti se, miten hylkääminen esitettiin.

"Mielestäni artikkeli on heikko." "Se ei parane edes korjauksilla." "Kirjoittaja ei selvästikään ole lukenut tutkimuskirjallisuutta." (Artikkelissani on kuuden sivun mittainen lähdeluettelo ja leipätekstissä viitteet lähteisiin sivun tarkkuudella, kuten tieteellisessä julkaisussa kuuluu olla.) Sitten seurasi lyhyehkö lista esimerkkejä, miksi korjauksetkaan eivät auta tekemään artikkelista julkaisukelpoista. Outoa on, että jokainen näistä esimerkeistä on sellainen, ettei sen korjaaminen vaadi kohtuutonta urakkaa. Kuten ohjaajani kanssa totesimme, arvioijalla ei ollut mitään todellista syytä hylätä artikkeliani. Sen sijaan hän keskittyi minun haukkumiseeni ja oletti minusta asioita tuntematta minua lainkaan.

Artikkeli on hyväksytty julkaistavaksi mainituin korjauksin, koska toinen referee, jonka lausunto onneksi oli perusteltu, selkeä, asiallinen ja hyödyllinen, puolsi sen julkaisemista.

Olen myös hakannut päätäni seinään toisesta artikkelistani saamieni kommenttien takia. Kommentoija haluaa minun lisäävän tutkimukseeni tarkentavia virkkeitä, jotka hän on kirjoittanut minulle valmiiksi. Virkkeet ovat kokonaisen kappaleen mittaisia ja niissä saatetaan kussakin käsitellä viisikin asiaa niin, että lopulta lukija on aivan sekaisin siitä, mikä liittyy mihin ja mihin mikäkin pronomini viittaa. Lisäksi tämä kommentoija vihjaisi, että englantini on aika surkeaa, ja kysyi, tarvitsisinko siksi lisäaikaa kirjoittamiseen. En todellakaan ole äidinkielisen puhujan tasoinen englannissa - enkä haluakaan olla - mutta tekstistäni kuitenkin saa selvää. Itse asiassa eräs kollega juuri viime viikolla kehui kateellisena taitoani kirjoittaa niin selkeää englantia. Samoin edellä mainitsemani artikkelin asiallinen referee totesi, että vaikka kieli kaipaa oikoluentaa, teksti on hyvää ja melko virheetöntä.

Ota sitten selvää näistä.

Viime viikkoina olen ehtinyt katua tutkijaksi ryhtymistä. Olen kauhistuneena miettinyt, että jos jään tälle uralle, joudunko käymään rankan ja henkilökohtaisuuksiin menevän refereeprosessin läpi yhä uudestaan. Olen ollut vihainen siitä, että tyyliäni kirjoittaa tullaan sorkkimaan vaatimalla minua kirjoittamaan artikkeliini sellaisia virkkeitä, joiden merkitystä en niiden monimutkaisuuden takia edes ymmärrä. Olen toivonut, että en olisi valinnut vaikeaa, monitieteistä aihetta, joka nostattaa muissa tutkijoissa niin paljon (raivokkaita) tunteita. Oikeastaan olen halunnut luovuttaa.

Tässä silti yhä olen. Vaan enpä olisi, jos en olisi saanut kannustusta niin monelta taholta. Veljeni taisi olla jälkeeni ensimmäinen, joka luki saamani kaamean refereelausunnon. Yleensä hän suhtautuu draamailuihini varsin viilipyttynä, mutta nyt säikähdykselleni ehkä oli syynsä, koska veli oli heti puolellani (muisku sinulle - tiedän, että luet tämän!). Ohjaajani ja moni kollegani ovat kaikki olleet empaattisia. Yksi heistä - tieteellisen julkaisun toimittajana kaikenlaista nähnyt - sanoi, että asiaton refereelausunto kertoo paljon enemmän arvioijasta itsestään kuin tekstistäni.

Kirjoittajataustastani on nytkin ollut se hyöty, että tiedän osaavani kirjoittaa. Tiedän, miten hyvä artikkeli rakennetaan ja tunnistan oman kirjoitustyylini. Kokemuksesta tiedän, että kommentoijat eivät aina ole oikeassa. He eivät tunne aihettani kuin minä, eivät osaa tyyliäni kuin minä. Jos en olisi koskaan kirjoittanut mitään, olisin ehkä alttiimpi hyväksymään kaikki tekstin tasoa huonontavatkin muokkausehdotukset. Koska kokemusta on, tiedän, mikä minun tekstissäni toimii. Sisällöllisiin kysymyksiin on suhtauduttava vakavasti, mutta jos joku yrittää muuttaa kirjoitustyyliäni, voin ohittaa sellaiset kommentit olankohautuksella, sillä TIEDÄN OSAAVANI KIRJOITTAA.

Ai niin, ja Siippani, jota eivät juurikaan kiinnosta työasiani, toi minulle tsemppikukkia masentavan refereelausunnon saatuani. Aamuisin katselen niiden keltaista loistetta ja jaksan painaa töitä iltapäivään saakka.