Sensei opastaa ääreismonivaiheista heittoa, jossa käsiä ja jalkoja siirrellään sinne tänne ja vartaloa liikutellaan niin ja näin, ukea horjutetaan ja pyöräytetään. Sitten sensei komentaa tekemään näyttämäänsä tekniikkaa. Menen parini luokse ja sanon, etten muista enää yhtään, mitä pitää tehdä. Parini huokaa - jälleen kerran - ja huomauttaa, että justhan se äsken näytettiin.

En tiedä, kumpi on pahempaa, että meitä on treeneissä parillinen vai pariton määrä. Jos meitä on parillinen määrä, kaikki valitsevat nopeasti itselleen mieluisan parin. Ilman paria jäämme minä ja joku onneton. Onneton siksi, että hän tajuaa joutuvansa parikseni. Jos on pariton määrä, minä jään yksin ja joudun kolmanneksi pyöräksi johonkin pariin. Minä nimittäin olen aina se, joka valitaan viimeiseksi tai jää ilman paria.

Ehkä parempi vaihtoehto on kuitenkin olla kolmas pyörä. Silloin ryhmässä on ainakin kaksi, jotka osaavat ja tietävät, mitä tekevät, joten kaksi kolmannesta treeniajasta he voivat harjoitella kunnolla. Toisaalta kun minä harjoittelen, aikaa kuluu tuplasti, kun joudun tekemään monta kertaa hitaasti ja kohta kohdalta, koska muuten en osaa.

En osaa, koska monia asioita en ole koskaan ennen tehnyt. Tai ehkä olen, mutta toistoja on ollut niin vähän, etten vain muista.

Toistot taas ovat asia, jota pitäisi harrastaa, jos haluaa oppia. Niin on sensei minulle sanonut.

Siksi nurinkurista on, etten koskaan koe voivani tehdä toistoja riittävästi, koska se vie aikaa treeniparilta, joka sitten ei saa treenata riittävästi, koska olen niin vaativa ja hidas.

Ymmärrän kyllä, että alempivöisen kanssa (varsinkin kun on niin huono kuin minä olen) on kurjaa ja pitkästyttävää harjoitella. Siksi toivon aina, että saisin parikseni joka kerta eri ihmisen, niin kenenkään ei tarvitsisi kärsiä kovin paljon vuokseni. Kun joudun kolmanneksi pyöräksi, yritän aina valita ihmiset, joiden kanssa en ole aikoihin treenannut.

Tänään tilanteena oli kolmas pyörä. Kun jäin yksin, sensei kehotti minua menemään kolmanneksi mihin tahansa pariin. Myönnän, tuntui kurjalta ja melkein itketti. Toivon niin paljon, niin paljon, että treeneissä kävisi muita alempivöisiä, jotta saisin joskus edes jokseenkin omatasoisen parin. Viime aikoina minä olen ollut ainoa oranssivöinen, keltavöisiä ei ole näkynyt (ainakin niissä treeneissä, joissa olen käynyt).

Valitsin lopulta kaksi nuorehkoa kamppailijaa, ruskea- ja sinivöisen. He taitavat molemmat vetää treenejä myös junnuille, joten ajattelin, että ehkä heidän kärsivällisyydestään riittää minullekin. Hävetti silti jo etukäteen niin paljon, että en tiennyt, miten päin olisi pitänyt olla.

Mutta meillä olikin hauskaa! Harjoittelimme jotain merkillistä ruskean vyön tekniikkaa (olkapyörä?), ja jos se ei nyt ihan täydellisesti mennyt, niin kohtuullisesti kuitenkin. Molemmat osasivat hyvin neuvoa ja totesivat myös, että hyvinhän se sujuu. Sanoin, että tuntuu helpolta tekniikalta, mutta ehkä vain tein jotain väärin. Oli muutenkin hyvä fiilis, ja tuli sellainen olo, että pääsin hommiin mukaan. Kukaan ei huokaillut tekemisilleni.

Ja nyt kun ajattelen, niin keskiviikon treenitkin olivat kivat. Silloin meitä oli parillinen määrä, mutta en jäänyt viimeiseksi pakkopariksi kenenkään kanssa, sillä yksi mustavöisistä tuli kysymään, olisinko hänen parinsa. Se oli kivaa, ja siitä tuli hyvä mieli.

Onhan näiden ylempivöisten kanssa treenaaminen sikäli kivaa, että he pystyvät neuvomaan, kun jotain menee pieleen. Kokemukseni on, että mitä ylempivöinen, sitä kärsivällisempi. Samaa vyöarvoa olevat (mutta lajissa lahjakkaammat) ja yhtä ylemmän vyöarvon tyypit usein huokailevat tekemiselleni. Eivät tietenkään kaikki, sillä tämä on vain yleistävä ja stereotyyppistävä huomio. Mutta ne huokaukset saavat tuntemaan häpeää sitten treenatessa ihan kenen kanssa vaan.

En vaan ole tässä lajissa niin hyvä, vaikka hommasta ihan hirveästi tykkäänkin. Toivottavasti en ole riippakivi, vaikka itse koen sellainen olevani.