"Sun blogikirjoituksia on tosi mukavaa lukea, mutta sitä ju-jutsua mä en oikein ymmärrä. Miten toisen ihmisen lyöminen tai potkiminen voi olla kivaa? Ihan kauhean väkivaltaista."

Ju-jutsu on itsepuolustuslaji. Tarkoitus on siis harjoitella sellaisia tekniikoita, joilla pystyy puolustautumaan vaikkapa päällekarkaustilanteissa. Toisaalta ju-jutsua harjoitellessa tulee oppineeksi myös, miten kannattaa ja ei kannata hyökätä toista ihmistä vastaan, sillä treenit koostuvat harjoitteista, joissa toinen hyökkää ja toinen harjoittelee puolustautumista. Niinpä ju-jutsu on helppo nähdä myös väkivaltaisena lajina, varsinkin silloin jos ei tiedä lajista juuri mitään.

Mutta silti - ei ju-jutsu ole väkivaltaista. Väkivallan käsitteeseen sisältyy ajatus tahdonvastaisuudesta. Väkivalta on ruumillisen (tai henkisen) koskemattomuuden loukkaamista ilman uhrin lupaa. Ju-jutsutreeneissä on lupa käyttää voimaa treenikaveria vastaan. Jokainen tatamille tulija on antanut luvan siihen, että saa lyödä, potkia, kuristaa, heittää. Jokainen on tatamilla myös omalla vastuullaan sikäli, että harjoittelija on tietoinen siitä, että jokin pieni onnettomuus siellä voi treenintiimellyksessä sattua.

Ulkopuoliselle katselijalle treeneissä tehtävät tekniikat - vaikkapa potkut, kuristukset ja erityisesti heitot - saattavat vaikuttaa vaarallisen voimakkailta. Useimmiten ne eivät sitä kuitenkaan ole. Treenikaverit kunnioittavat toisiaan. Lyöntien ja potkujen voimakkuutta ja vauhtia hallitaan, ketään ei pakoteta ottamaan vastaan enempää kuin tämä taitotasollaan pystyy. Olen useammin kuin kerran pyytänyt, että minut jätetään heittämättä, jos olen vaikka kärsinyt migreenikohtauksesta aiemmin samana päivänä. Usein olen pyytänyt, että voisitko lyödä ja potkia hitaammin tässä aluksi, kun en ole ihan varma, miten pitäisi torjua. Joka ikinen kerta toivettani on noudatettu. Ju-jutsu ei toimisi, jos treenikavereita ei otettaisi huomioon. Kovat iskut pamautetaan sitten nyrkkeilysäkkeihin tai treenikaverin pitelemään potkutyynyyn.

(Tähän väliin sopii mainita, että pahin loukkaantuminen, mikä minulle on ju-jutsussa sattunut, on nilkan nivelsiteiden repeytyminen. Koko jalkaterä nilkasta varpaisiin ja jalkapohjaan oli yhtä suurta mustelmaa. Tämä ei suinkaan tullut lyönnin, potkun tai heiton seurauksena. Vamma tuli, kun venytellessämme laskin painoni toisen jalan varaan vähän väärään pisteeseen ja nilkka petti altani.)

Toki tatami lienee myös hyvä paikka purkaa aggressioita. (Aggressioiden purkuun tosin auttaa mikä tahansa liikuntalaji.) Yleensä kukaan tuskin kuitenkaan tulee vihaisena treeneihin ja paiskoo treenikaveriaan miten sattuu. Tällaisiin tilanteisiin dojolta löytyvät nyrkkeilysäkit lienevät otollisempia.

Kamppailulajien yksi keskeinen sanoma mielestäni on myös mielen hallinta. Kun hallitsee mielensä, pystyy arvioimaan tilannetta ja vastaamaan siihen oikealla tavalla. Raivo aiheuttaa hetken mielijohteita, jotka johtavat hätäiseen toimintaan. Hätäinen toiminta johtaa huonoon tekniikkaan ja vahinkoihin. Ju-jutsussa opetellaan tehokasta mutta hallittua tekemistä. Olen joskus randoria (= treenikaverit hyökkäävät sinua vastaan ja sinun on torjuttava heidät) tehdessäni huomannut, että hätäilen. Silloin tekniikat menevät pieleen ja kavereihin sattuu. Me emme halua, että kavereihin sattuu. Siksi tekniikoiden hallittuun tekemiseen kannustetaan ja ohjataan. Mitä vähemmän osaat, sitä tärkeämpää hidas tekeminen on, sillä niin kehittyy hallittu tekeminen.

Tunteiden purku nyrkkeilysäkkiin ja mielenhallintaa opettava ju-jutsu pitänevät harrastajat aisoissa tatamin ulkopuolella. En voi mitenkään uskoa, että yksikään treenikavereistani olisi väkivaltainen tatamin ulkopuolisessa elämässään - niin rentoja, iloisia, lempeitä ja ihania ihmisiä he ovat. Eivätköhän elämän väkivaltatilanteet aiheudu ihan muiden kuin kamppailuharrastajien käytöksestä.

Punaisen neliön judoblogista löytyy hiukan erilainen näkökulma siihen, mitä kamppailu voi olla.