Sellaiselta joulut ennen tuntuivat. Ne hujahtivat ohi, jouluateria lämmitti vatsaa ennen kuin syömisen oli huomannut alkaneenkaan. Joulupukki oli jakanut lahjat, ne oli revitty auki, lasten ilo vaihtunut väsymykseen. Nopeammin kuin pystyin ymmärtämään.

Sellaisia joulut vieläkin ovat, silloin kun lapset ovat luonani. Joka toinen vuosi. Tänään on väärä vuosi.

Ei se ollut minun vikani. Minä en halunnut vuoroviikkoja, en vuorolomia. Enkä vuorojouluja.

Mutta en voinut muuta kuin kiskoa sormustani, joka ei vuosien käytön jälkeen halunnut irrota sormestani. Hieroin siihen saippuaa, ja viimein koru luiskahti pois. Sormi oli niljainen ja tyhjä. Heräsin öisin paniikissa ja etsin kadonnutta sängystäni.

Kunnes muistin.

Istun keittiössä. Kuun sirppi valaisee aidan takaisen pellon lumipeiton. Yksinäiset puunoksat piirtävät varjoja pihan puhtaaseen lumeen. Keittiössä on pimeää, olen yksin, edes oma varjoni ei ole seuranani.

Pete pyysi minua jouluksi luokseen mutta mitä minä siellä. Hänen lastensa ilo–

Ovatkohan Senni ja Sauli iloisia? Vai kaipaavatko minua, kyselevätkö miksen ole siellä heidän kanssaan. Ja hän vastaisi että ensi vuonna sitten. Uusi joulu tulee nopeasti. Mutta uuteen jouluun on liian monta askelta. Raskaita askelia, hitaita ja painavia joka toinen viikko. Loput viikot ovat liian kevyitä, ne kiirehtivät ohi ennen kuin ehdin nauttia hetkestäkään.

Tai ehkä lapset eivät edes muista minua. Heillä on joulukuusensa ja lahjansa. Heillä on hänet.

Vain minä olen yksin.

Tuvan nurkassa kohoaa minun pieni kuuseni yhtä yksinäisenä kuin minä. Sen alla on pieni keko lahjoja, minun lahjani Sennille ja Saulille. Ne avattaisiin uutenavuotena. He tulisivat kotiin ja silloin alkaisi minun jouluni. Silloin pysäyttäisin kellot, tähdenlentokin hidastaisi, seisahtuisi, enkä päästäisi aikaa enää koskaan käsistäni.