Harvinainen tilaisuus: Mummu otti lapset hemmoteltavakseen muutamaksi tunniksi, ja minä pääsin nauttimaan opiskelijaelämästä Siippani kera. Menimme yhdessä yliopiston kirjaston lukusaliin opiskelemaan. Luin kirjallisuustieteen tenttiin, Siippani kirjoitti lopputyötään.

Sitä rauhaa ja hiljaisuutta, mikä kirjastossa vallitsee! Kukaan ei huuda kymmenen sekunnin välein: ”Äiti! Minulla on asiaa. Öö... Ei mitään.”. Kukaan ei kilju nälkää, likaista vaippaa, väsymystä tai tylsistymistä. Kukaan ei ole tunkemassa pieniä sormiaan pistorasiaan, oven väliin tai tiskikoneeseen (tai ehkä on, mutta kerrankin se ei ole minun ongelmani). On ihana uppoutua kirjaan, vaikka kuinka tylsään, ja unohtaa hetkeksi kaikki muu.

Kirjaston jälkeen suuntasimme opiskelijaravintolaan syömään. Sinne kävellessämme Siippani totesi: ”Onpas outoa kävellä täällä yhdessä. Melkein kuin me oltais oikeita opiskelijoita.”. Perheellisen opiskelijan identiteetti toki poikkeaa parikymppisen juuri lukiosta valmistuneen opiskelijan identiteetistä. Välillä ei oikein tunne kuuluvansa porukkaan. On se vanha kalkkis, joka ei jaksa enää ravata bileissä tiistai-illasta torstai-iltaan, koska pyörittää omia vauvahulabaloitaan kotona kaiket yöt. On se ikäopiskelija, joka ei ole mukana opiskelijoiden ainejärjestötoiminnassa, koska ei ole kaikelta lapsenkaitsemiselta aikaa.

Minä päätin pitkään harkittuani uhmata kalkkeutumista ja ikäopiskelijuutta ja tungin mukaan luovan kirjoittamisen ainejärjestö Kammion hallitukseen. Olen todella innoissani ja varmaankin puhuin Siippani ja veljeni pyörryksiin yhteisellä lapsettomalla lounaallamme. Olipa muuten hienoa jutella niin, että kukaan ei keskeyttänyt ja katkaissut henkevää ajatusta.

Minä lähdin yhteisen opiskelijalounaamme jälkeen kotiin Esikoisen ja Vauvan onnellisten hymyjen luokse, Siippani jatkoi vielä opiskelemista muutaman tunnin. Olen tyytyväinen siitä, että elämässäni on muutakin kuin lapset. Osaan arvostaa lasten kiintymystä vieläkin enemmän, kun saan välillä olla melkein kuin oikea opiskelija.