Esikoisella ja minulla on yhteinen Harry Potter-lukuprojekti. En ole itse lukenut Harry Pottereita tätä ennen. Silloin kun ne aikoinaan julkaistiin, en ollut kiinnostunut fantasiakirjallisuudesta, ja sitten kun olin, halusin lukea Anne Ricea ja muita vampyyrikirjailijoita. Kun viimein mieleeni tuli, että Tylypahka-kirjat voisi lukea, oli Esikoinen jo niin vanha, että päätin odottaa vielä pari vuotta ja lukea ne hänelle ääneen.

Se oli oikea päätös. Esikoinen on todella innostunut Harry Potterista. Olemme edenneet jo neljännen kirjan puoliväliin, ja jännitystä riittää. Esikoinen muistaa kirjoista juuri ne kaikkein jännittävimmät yhteenotot pahisten kanssa tai muuten toiminnalliset kohtaukset. Tänään luimme ensimmäisen Harry on ihastunut Chohun -luvun, ja luulen, ettei Esikoinen ymmärtänyt yhtään, mistä luvussa oli kyse. Minä sen sijaan - ikuisena romantikkona - pidin juuri tästä jännitteestä kaikkein eniten.

Huolimatta siitä, että kirjat ovat hyvin kirjoitettuja (tosin ei mielestäni kovin hyvin suomennettuja) ja juoni kohtalaisen mukaansa tempaava, en itse jaksa innostua kovin paljon. Se johtuu kahdesta asiasta:

1. Kirjoissa ei puututa millään lailla siihen, että oppilaat kiusaavat toisiaan.

2. Kirjoissa ei puututa millään lailla siihen, että opettajat kiusaavat oppilaita ja kohtelevat heitä epätasa-arvoisesti.

Sarjan viimeisessä osassa toki paha saa palkkansa (tiedän tämän, koska olen katsonut elokuvat) ja niin pois päin, mutta silti Kalkaros saa monen kirjan verran jatkaa opettajana, vaikka hän todella käyttäytyy aivan asiattomasti oppilaitaan kohtaan ensimmäisestä kirjasta lähtien. Haluaisin uskoa, että tällaista käytöstä ei ikinä suvaittaisi suomalaisessa koulussa. Tylypahkan opettajakuntahan on selvästi tietoinen siitä, että Kalkaros inhoaa Harrya ja kohtelee tätä sen mukaisesti.

Kukaan ei juurikaan selvittele Harryn ja Malfoyn välejä, vaikka puolin ja toisin he kiusaavat toisiaan ja suoraan valehtelevat ja vääristelevät toistensa tekemisiä. Jos asiaan puututaan, sitä ei yritetä kuitenkaan selvittää ja kitkeä kokonaan ja pysyvästi.

Ymmärrän toki, että Harry Potterissa kyseessä on vanhahtava maailma, joka eroaa meidän maailmastamme. Siitä huolimatta Harry Pottereita lukevat nykymaailmamme lapset ja nuoret, ja mielestäni kirjat antavat vääränlaisen mallin siitä, miten tällaisiin asioihin pitäisi suhtautua ja miten ne pitäisi hoitaa. Kirjoja luetaan viihtymisen vuoksi, mutta erityisesti lapsille ja nuorille kirjat opettavat myös tunteita: myötäelämisen kykyä ja tapoja käsitellä vaikeita asioita. Näihin asioihin Harry Potter ei tarjoile kunnollista näkökulmaa.

Ymmärrän toki myös sen, että draaman, jännitteen ja vastavoimien vuoksi tällaisia epäreiluja hahmoja pitää olla. Siitä huolimatta tulen päätelmässäni jälleen samaan: vastavoimat ja draamat pitäisi käsitellä kirjoissa siten, että ne antavat lapsille mallin toimia oikein.

Tunnen jonkin verran Harry Potteriin liittyvää fanifiktiomaailmaa, ja sieltä kumpuaa yhä uudestaan nuorten (ja vanhempienkin) lukijoiden toive saada elää Harry Potterin velhomaailmassa. Mutta oikeasti. Kuka siellä haluaisi elää? Maailmassa, jossa kukaan ei puutu siihen, että sanomalehteen kirjoitellaan täysiä valheita, opettajat katsovat oppilaisiinsa kohdistuvaa kiusaamista sormiensa läpi ja lapset laitetaan taistelemaan lohikäärmeitä vastaan? No, onhan meidänkin maailmassamme kaikkea tätä. Ehkä Harry Potterin keskeinen viesti lukijalle siis on, että maailma on julma, ja vaikka hyvä voittaakin lopussa, "pieniä" ongelmia, kuten koulukiusaamista, ei pystytä ikinä kitkemään eikä niiden poistamista kannata edes yrittää. Ne pitää vain kestää.

Näistä keskustelemme Esikoisen kanssa aina kunkin kirjan lopuksi. Siitä on tullut jo perinne.