Työkaverini väitteli taannoin. Hänen väitöspäivänsä oli upea. Väitöstilaisuus oli mielenkiintoinen, ja sitä oli helppo seurata, vaikka hänen tutkimuksensa ei liitykään omaan tutkimusaiheeseeni mitenkään. Kaverini oli rauhallinen ja asiansa tunteva: hän vastasi hyvin kaikkiin vastaväittäjän kysymyksiin, niihinkin, jotka olivat tosi vaikeita. Jälkikäteen puhuin muutaman muun väitöskirjaa väsäävän kanssa, että kun me väittelemme, olemme juuri niitä, jotka menevät tosipaikan tulleen lukkoon tai murjaisevat typeriä vitsejä vastaväittäjän kysymyksiin.

Kaverini karonkka oli myös huolella suunniteltu ja valmisteltu. Yksi ihanimmista yksityiskohdista oli pöytiin asetellut paikkakortit, jotka oli askarreltu väitöstutkimuksen aiheen mukaisiksi. Samoin ihailin väittelijän itsetehtyjä muistolahjoja vastaväittelijälle ja ohjaajille. Me jatko-opiskelijakaverit kannoimme niin ikään kekoon oman osamme: teimme pienen esityksen väitöstutkimuksen aiheesta ja laitoimme väittelijän itsensä esittämään pääroolia. Ohjelmanumero taisi osua ja upota, ainakin yleisöä nauratti.

No niin. Kun kaverit alkavat vähitellen valmistua ja järjestellä väitöstilaisuuksiaan ja karonkkajuhliaan (pikkuveljenikin valmistui viime syksynä, ja kaiken lisäksi oman tiedekuntansa nuorimmaksi tohtoriksi ikinä...), hiipii oma valmistumiseni mieleeni melkein kuin varkain. Ja syytä onkin! Näillä näkymin valmistun kahden vuoden päästä, tai ehkä jo aiemmin.

Kahden vuoden päästä.

IIK!

Vielä joulukuussa minusta tuntui siltä, etten valmistu ikinä. Syksy oli todella raskas ja tutkimussuunnitelmani toteuttaminen tuntui ylitsepääsemättömältä tehtävältä. Synkimpinä hetkinäni kyseenalaistin tutkimukseni ja pätevyyteni tutkijana, olin jopa valmis lopettamaan koko homman kertakaikkiaan. Suuri syy mustaan itsetuntoon oli tietenkin sairasteluni. Vasta nyt kun voin paremmin, olen ymmärtänyt kuinka todella sairas viime syksynä olinkaan. Sain kuitenkin syksylläkin kirjoitettua kahden artikkelin raakaversiot, enkä vieläkään ymmärrä, miten se on mahdollista. Lisäksi mieleni veti synkäksi viime keväänä saamani refereelausunto elämäni ensimmäisestä tieteellisestä artikkelista. Käytännössä artikkelin arvioija todella haukkui minut, tai siltä minusta ainakin tuntui. Osaan ottaa vastaan kirjoituksiini kohdistuvaa kritiikkiä, mutta se, että tuntematon tutkija haukkuu minut - siitä en sittenkään päässyt yli niin helposti kuin toivoin.

Joulukuussa kirjoitin ohjaajalleni ja kerroin hänelle riittämättömyyden tunteestani ja siitä, etten ehkä pysty viemään tutkimustani loppuun saakka. Ohjaajani oli todella ällistynyt, koska tutkimukseni on saanut paljon kiinnostunutta huomiota. Hän otti kuitenkin ongelman tosissaan, ja lähdin pari tuntia kestäneestä tapaamisesta muokattu tutkimussuunnitelma kainalossani.

Ja nyt. Uskokaa tai älkää, minulla on kasassa kaikki tarvittavat artikkelit: yksi julkaistuna, toinen arvioinnissa ja kolmas viilausta vaille valmis lähetettäväksi arvioitavaksi. Olen hahmotellut dispositiota väitöskirjan johdanto-osaan ja jopa kirjoittanut jo jotain.

Ihan oikeasti saatan valmistua kahden vuoden päästä.

IIK!

Mitä ihmettä minä sitten teen? Ei mitään hajua tulevaisuudesta, mutta kohta pitäisi oikeasti olla. Apurahaa postdoc-tutkimusta vartenko? Ehkä, sillä ideoita riittää; apurahojen hakeminen ja saaminen vain on haastavaa. Jonkun toisen hankkeeseen töihin? Kuulostaisi hyvältä, mutta kuka oikeasti tarvitsee lingvisti-arkeologia? Parasta olisi päästä yliopistoon opettajaksi, mutta sellaisia paikkoja avautuu noin kerran kymmenessä vuodessa.

Mutta kyllä kaikki varmasti kääntyy parhain päin. Niin ainakin uskon, sillä oli töitä tai ei, kahden vuoden päästä minulla on korkein mahdollinen koulutus, ja no, vielä tuntuu siltä, että maailma on avoin.

Ja ennen sitä saan oman väitöstilaisuuteni ja oman karonkkani, jonne saan kutsua kaikki työkaverit, sukulaiset ja ystävät.