Minulla piti olla historiankoe syyskuun yhdentenätoista päivänä. Kun saavuin luokkaan, opettaja istui pöytänsä ääressä, televisio oli päällä. Hän tuijotti kahta savuavaa tornia.

Oli vuosi 2001, ja olin ollut vaihto-oppilaana Yhdysvaltojen Indianassa kuusi viikkoa. Osasin englantia paremmin kuin koskaan aikaisemmin, mutta kielitaitoni oli aivan alkeistasoa. En ymmärtänyt ollenkaan, mistä oli kysymys. Hissankoe muistaakseni peruttiin, samoin kaikkien muiden oppituntien opetus. Kaikki katsoivat savuavia torneja.

Halusin soittaa kotiin - Suomeen kotiin - saadakseni tietää, mitä on tapahtunut. En saanut siihen lupaa koulusta ja myöhemmin sain tietää, että turhaa se olisi ollutkin, koska kaikki linjat Suomeen olivat poikki. Kännykkäni ei tietenkään toiminut indianalaisessa takaperälässä.

Vasta viidennellä tunnilla pääsin tietotekniikan tunnilla nettiin ja lukemaan suomalaisia nettisivuja. Sekosin täydellisesti, kun luin, miten suunnilleen kaikki lennot Suomeen oli peruttu ja koko maailma oli hälytystilassa. Olin 16-vuotias ja aivan yksin tuhansien kilometrien päässä kotoa.

Perjantaina huhtikuun seitsemäntenä kello 14.53 olin matkalla Östersundin lentokentälle eteläsaamen kurssin tapaamisen jälkeen. Muutamaa minuuttia ennen koneeseen nousua sain tietää, että Tukholmassa oli tehty terroristi-isku. Onko Arlandan lentokenttä turvallinen? oli ensimmäinen ajatukseni. Mieleeni muistuivat terrori-iskut, joissa samaan aikaan iskettiin useaan eri kohteeseen. Lentokenttä tuntui mitä houkuttelevimmalta kohteelta terrorismille.

Olin hermostunut ja pelästynyt. Lentokoneessa kohti Tukholmaa elin syyskuun yhdennentoista kauhunhetket uudelleen ja sain paniikkikohtauksen. Ajattelin, miten paljon kamalampaa tämä oli, tapahtuihan kaikki Suomen naapurissa, minulle rakkaassa maassa ja kaupungissa. Ja jälleen olin yksin poissa Suomesta.

Sitten ajattelin, miten kohtalo puuttui omalta henkilökohtaiselta osaltani peliin. Olen yleensä matkustanut eteläsaamen kurssille niin, että Suomi-Ruotsi -välin olen kulkenut laivalla ja Tukholma-Östersund -välin lentäen. Tällä kertaa päätin kokeilla lentämistä Helsinki-Tukholma-Östersund. Minun ei siis tarvinnut matkustaa lentokentältä Tukholman keskustaan ja sieltä laivalle. Siirtyminen Tukholmaan olisikin ollut aivan mahdotonta, koska kaikki julkinen liikenne oli poikki, taksijonot kilometrien mittaiset ja ruuhka valtava.

Arlandan lentokentällä turvatoimia oli tehostettu: kuljin useiden aseistettujen poliisipartioiden ohi ja jouduin normaalia tarkempaan syyniin turvatarkastuksessa. Samalla kun nopea reagointi tilanteen vakavuuteen rauhoitti mieltäni, kaikkien konekiväärien näkeminen sai stressitasot aivan uudelle tasolle. Saavuin Suomeen kaamean päänsäryn saattelemana, ja kun viimein pääsin omaan sänkyyn kahdelta yöllä, ei uni ollut tullakseen.

Mietin, että jos pelkästään iskun sivuaminen vaikuttaa minuun näin, miten pärjäävät kaikki ne, jotka olivat keskellä tapahtumia. Hyvä on ollut huomata, miten kauheudet ovat tuoneet ihmiset yhteen ja nostaneet esiin halun auttaa niin nyt kuin silloin vuosia sitten Amerikassa.