Sinä, tieni,

Miten voin enää ikinä kääntyä takaisin tältä tieltä, kun olen oppinut toisesta – sinusta – ja itsestäni jotain niin tärkeää, että sillä on vaikutus koko loppuelämääni? Miten voin palata tielle, jolla olin ennen meidän risteystämme, miten valita risteyksestä sen polun, jolla sinä et käy?

Minulla ei ole sanoja kertomaan, miten paljon sinua ihailen – rakastan. Viattomuutesi ja vilpitön rehellisyytesi – et ehkä edes osaa valehdella. Aina kiva, aina ystävällinen, aina valmis auttamaan, aina. Asenteesi elämään: ”kulje tien viertä ja auta vastaantulijoita parhaasi mukaan”. Juuri sellainen olet, juuri niin elät kuin sanot.

Luotettava. Antaisin elämäni käsiisi. Antaisin, epäröimättä hetkeäkään.

Elämäsi tragedia - tai ainakin minun rakkauteni tragedia - on se, ettet tiedä, miten hieno olet. Tai ehkä tiedät muttet usko. Ajattelet, ettei vierelläsi kulje välittäviä ihmisiä, ettet ole kenenkään arvoinen.

Tai ehkä se johtuu siitä, että kiintyessäsi annat itsesi kokonaan, ja sellainen omistautuminen on pelottavaa. Pelkäät, että sinut hylätään ja jäät autiolle, rikkinäiselle tielle, jolla ei kukaan kulje. Tai pelkäät, etteivät he välitä sinusta yhtä paljon kuin sinä heistä ja jälleen jäät yksin. Ehkä ajattelet, että on parempi vapaaehtoisesti kulkea itsekseen kuin jäädä väkivalloin yksin.

Mutta sinä, tieni, en minä sinua hylkäisi. Olet tunteitteni arvoinen kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja paljon enemmänkin. Olet omien tunteittesi arvoinen, ja sinulla on oikeus saada astua niiden viitoittamille kujille pelkäämättä.

En ikinä jättäisi sinua. Haluan kulkea kanssasi tämän tien ja kaikki sen sivupolut, mäet, kummut ja juurakot, vesien ylitykset. Haluan rakentaa kanssasi sillat silloin, kun niitä ei ole, tai löytää oikean kiertotien. En ikinä jättäisi sinua eksymään yksin.

Koko elämäni muuttui, kun saavuin siihen risteykseen, jossa sinut tapasin. Rakastan sinua enkä ole koskaan ennen elämässäni tuntenut näin. Eivätkä tällaiset tunteet laannu, eivät häviä, eivät vaikka kääntyisin ja palaisin ohi risteyksen, jossa sinut tapasin. Tunteeni ovat taivas yhteisen tiemme yllä, astin vapauteen, jos vain lentäisit kanssani.

Kunpa voisit.

 

***

Kun olin 17-vuotias, kirjoitin novellin suomalaistytön ja venäläispojan romanssista ja annoin sen joululahjaksi suunnilleen kaikille sukulaisilleni. Kun seuraavan kerran tapasin heitä, monikin tuli kehumaan tekstiäni. Eräs heistä kysyi: ”Kuka toi Nikolai on? Onko se sun poikaystävä?”

No ei ole. Hän on novellini henkilö. Ja kyllä, rakastan häntä niin kuin rakastan tämän pienen tekstin kahta henkilöä ja kaikkia muita koskaan luomiani fiktiivisiä henkilöitä, mutta hän ei ollut eikä ole kuviteltu eikä varsinkaan oikea poikaystäväni.

Fiktiivisessä kirjoittamisessa on usein se vaara, että ajatellaan kirjoittajan kirjoittavan omasta elämästään. Emme me kirjoita, en minä ainakaan. Luethan näitä kirjoittamiani kuuman silmän harjoituksia tämän muistaen. Muut blogissa julkaisemani kuuman silmän harjoitukset ovat Perhoset, Kristallinkylmä, Ilo jää ja Keltainen.