Kirjallisuuden klassikkoja on kiva lukea. Uuden kotimaisen kirjallisuudenkin olen lähiaikoina löytänyt, esimerkiksi Tommi Kinnusen kirjat ovat kolahtaneet niin, että olen saanut pysyvän kuhmun. Mutta silti, silti rakastan eniten nuorille aikuisille suunnattua kirjallisuutta. L. J. Smith, Stephenie Meyer, Richelle Mead, Lauren Oliver, C. J. Daugherty, Salla Simukka, Annukka Salama. Nämä kaikki ja ainakin sata muuta YA literature -kirjailijaa (no, heidän teoksiaan) löytyy kirjahyllystäni.

Parhaat kaikista ovat kuitenkin Cassandra Claren The Infernal Devices- ja The Mortal Instruments -sarjat, joissa seikkailevat demoneja tappavat varjometsästäjät, enkelten ja ihmisten sukua. Olen lukenut molemmat sarjat kymmeniä kertoja, merkinnyt lempikohtiani muistiin, analysoinut päiväkirjaani tekstintakaisia merkityksiä, lukenut sivutolkulla fanifiktiota, kirjoittanut sitä itsekin, ottanut hahmoista innoitusta omiin kirjoituksiini... Ja nyt viimein, vuosikausien odotuksen jälkeen varjometsästäjät ovat saaneet oman televisiosarjansa.

Miksi Claren kirjat sitten ovat iskeneet niin lujaa, että olen viimeiset seitsemän vuotta yhä uudestaan palannut niihin? Siihen on montakin syytä. Clare on tehnyt valtavan työn luodessaan kirjoilleen uskottavan maailman. Varjometsästäjien maailma todella on kiehtova - siellä asustaa ihmisten lisäksi vampyyrejä, velhoja, ihmissusia, keijuja ja tietysti varjometsästäjiä. Näiden erilajisten inhimillisten olentojen välillä on vahvoja jännitteitä, jotka reaalistuvat yksittäisissä, huolellisesti rakennetuissa henkilöhahmoissa. Clare kuvaa tunteita samastuttavasti ja samalla kuitenkin kertoo vetävää tarinaa, jossa on yllättäviä juonenkäänteitä, vauhtia ja jännitystä. Hänen romaaneissaan koko elämän kirjo tulee käsiteltyä.

Mutta miksi juuri Cassandra Clare? Onhan esimerkiksi Stephenie Meyerin The Host myös kirja, jossa toteutuvat suunnilleen kaikki samat asiat kuin varjometsästäjistä kertovissa tarinoissa. Siksi että Claren The Mortal Instruments -sarja oli ensimmäinen lukemani nuortenkirjasarja, jossa käsitellään seksuaalivähemmistöjä ymmärtävästi ja empaattisesti. Tämä todella vaikutti minuun, syvästi. Olen aina ollut avoin seksuaalivähemmistöjä kohtaan, mutta uskallan silti väittää, että Claren hahmot Alec, Magnus, Alina ja kumppanit ovat avanneet ymmärrykseni ovea lisää.

Enkä muuten ole ainoa, joka etsii suopia näkökulmia seksuaalivähemmistöihin The Mortal Instruments -sarjasta. Käsitykseni mukaan Alec ja Magnus ovat (ainakin netin monilla keskustelupalstoilla ja fanifiktiosivustoilla) yksi kaikkien aikojen suosituimmista pareista (nyt ei lasketa mukaan Harry Potter-parituksia, joiden määrä ja suosio lyövät taatusti laudalta kaikki muut fiktiiviset hahmot). Fanifiktion tekeminen kehittää ajattelua ja kirjallisia kykyjä, auttaa näkemään asiat toisten henkilöiden silmin. Siksi ajattelen, että monet nuoret fanifiktiota kirjoittaessaan oikeastaan tutustuvat omaan itseensä ja prosessoivat suhtautumistaan muihin ihmisiin.

Usein rivien välistä voi lukea paheksuntaa, kun aikuinen lukee nuorille tai nuorille aikuisille tarkoitettua kirjallisuutta. Olipa aiheesta englanninkielisessä nettikirjamaailmassa kiihkeä keskustelukin taannoin. Silti paljon kaikenlaisia kirjallisuudengenrejä lukeneena en voi sanoa muuta kuin että nuortenkirjallisuus on yhtä pätevää kirjallisuutta kuin mikä tahansa muukin. Mukaan mahtuu huonoa ja hyvää, niin kuin kaikkiin muihinkin genreihin. Vahvimmat kirjallisuuden aiheuttamat tunnereaktioni olen kuitenkin kokenut lukiessani nuortenkirjallisuutta, erityisesti Cassandra Claren teoksia.

Ja nyt Alec ja Magnus ovat viimein telkkarissa. En muista milloin viimeksi olen vuodattanut kyyneleitä elokuvan tai tv-sarjan tapahtumien tähden, mutta toissapäivänä vollotin ja nauroin itseni hengästyksiin, kun viimein, viimein Alec sai arvoisensa myös filmillä. Taidan katsoa sen vielä kerran.

Liikuttavaa viikonloppua itse kullekin. Katsokaa Shadowhuntersia ja lukekaa nuortenkirjoja!

Terveisin,

Opiskelija, äiti ja teinihömpän suuri fani