Kun tutustuin Siippaani reilu 11 vuotta sitten, halusimme tehdä kaikkea yhdessä. Kävimme juoksemassa ja pyöräretkillä, katsoimme elokuvia ja vietimme yhdessä aikaa jommankumman kavereiden kanssa. Kun jouduimme olemaan erossa työpäivän (oli kesä, ja minä olin kesätöissä, Siippani teki kesäopintoja), tuska oli hirveä. Minua harmitti, että olin ottanut töitä - miksi en vain tehnyt opintoja minäkin, niin olisimme voineet istua yhdessä kirjastossa. Jatkuvaan haluun olla yhdessä vaikutti paitsi hillitön ihastus ehkä sekin, että ei vielä tuntenut toista kunnolla, ei voinut luottaa häneen. Entäs jos hän olisikin tehnyt jotain, mitä en olisi hyväksynyt?

Ensihuuma katkesi siihen, kun lähdin vuodeksi vaihtoon ja oli pakko opetella olemaan erillään. Erossaoloaika ei todellakaan ollut helppo, mutta lienee vahvistanut suhdettamme, sillä sen jälkeen sitä ei kovin moni asia ole hetkauttanut.

Kun palasin Suomeen, en enää lähtenyt juoksemaan Siipan kanssa (vihaan juoksemista). Usein vietämme iltoja kumpikin tahoillamme omien kavereidemme kanssa; ei ole enää ollut pakko väkisin änkeä mukaan kuvioihin, joihin ei tunne sopivansa (en tunne oloani kotoisaksi Siipan kavereiden kosteissa peli-illoissa, eikä Siippa taatusti ole koskaan iloissaan lähtenyt minun ja tyttökavereideni kanssa viettämään tyttöjen iltaa).

Olemme vuosien varrella kehittäneet omia, yhteisiä yhdessäolon muotoja. Jossain vaiheessa pelasimme iltakaudet korttia ja joimme teetä; viime aikoina olemme vain jutelleet teen ääressä lasten nukkumaan mentyä. Joskus katselemme jotain elokuvia tai ohjelmia yhdessä. Niitä voisimme mieluusti katsoa yhdessä useamminkin, mutta emme juuri koskaan löydä molempia miellyttävää katseltavaa - makumme eivät voisi enempää erota toisistaan, nimimerkillä Tänne mulle kaikki über-romanttiset yaoi/slash-leffat tai komediat, joita Siippa vihaa. (Viime perjantaina ihme kyllä pääsimme ohjelmasta yksimielisyyteen ja katsoimme vuoden 1995 Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ja söimme seitsemän euron arvosta irtokarkkeja.)

Meillä on molemmilla omat harrastuksemme ja mielenkiintomme kohteet. Kerron touhuistani Siipalle - kirjoittamisestani, kamppailutreeneistäni, töistäni - mutta oikeastaan haluan pitää ne omina juttuinani. Ne ovat sellaisia asioita, joiden kautta muistan, että elämässäni on muutakin kuin perhe. Perhe on minulle niin tärkeä ja lohkaisee niin ison osan elämästäni, että on hyvä olla asioita, jotka ovat vain minun.

Olemme tyytyväisiä näin. Olemme kasvaneet toisiimme kiinni, ja vaikka emme koko ajan olekaan yhdessä tai tee asioita yhdessä, olemme silti yhdessä. Olen suhteessa itsellisenä ihmisenä ja yksilönä ilman rajoituksia ja kahleita. Tuntuu siltä, että olen vapaa.