Poikkeustilaa on eletty pari viikkoa, ja uusi arki alkaa asettua uomiinsa. Olemme koko perhe mökillämme eristyksissä, koska - kuten viime bloggauksessani kerroin - kuulun riskiryhmään ja pelkään sairastumista aika paljon. Olisimme voineet jäädä kotiin, mutta Kuopus juoksee kavereiden kanssa kaikki päivät eikä vielä osaa tai muista pitää turvavälejä, joten näimme parhaaksi tulla mökille.

Arki sujuu kuten ennenkin, mutta vähän eri tavalla. Aamupalan jälkeen Esikoinen sulkeutuu makuuhuoneeseensa etäoppitunteja varten. Me vanhemmat teemme etätöitä. Olen ollut yllättynyt, miten hyvin etäily sujuu. Esikoinen ei juuri tarvitse ohjausta koulunkäynnissä vaan saa hyvät ohjeet koulusta. Minäkin olen pystynyt keskittymään hyvin töihin, vaikka lopetan työt tuntia tai puoltatoista tavanomaista aiemmin. Olen silti pysynyt hyvin aikataulussa - sain väitöskirjani viime viikolla sellaiseen tilaan, että lähetin koko käsikirjoituksen ohjaajilleni luettavaksi!

Kehuja ansaitsee myös Kuopus. Hän ei ole ollut lainkaan häiriöksi meille etäopiskeluja ja -töitä tekeville. Hän katselee lastenohjelmia ja samalla askartelee, rakentelee temppuratoja ja parkouraa, tekee sohvatyynyistä majoja. Usein jokin Esikoisen koulutehtävistä pitää tehdä ulkona - tänään liikuntatunnilla piti harrastaa lumileikkejä - ja Kuopus menee hänen mukaansa. Onneksi ihana viisivuotiaamme on luonteeltaan itseohjautuva ja oma-aloitteinen (vaikka omaehtoisuus joskus aiheuttaakin harmaita hiuksia!).

Harrastuksiakaan ei ole tarvinnut jättää tauolle, sillä sekä ju-jutsutreenejä että joogaa ja pilatesta voi harrastaa netissä livetreeneinä. Itse asiassa olen pystynyt harrastamaan joogaa ja pilatesta normaalia enemmän: aiemmin kävin salilla vain kerran viikossa treenaamassa, mutta nyt kun käyttämäni joogastudio tarjoaa nettitreenit kotiin, on helppo tehdä harjoitus joka päivä! Jokapäiväinen jooga on vähentänyt lihasjumien laukaisemia migreenejä huomattavan paljon.

Päivittäin tulee käveltyä myös metsässä, sinne kun pääsee suoraan mökin pihalta. Tunnetusti metsässä ulkoilu vähentää stressiä ja tuo hyvää oloa. Allekirjoitan täysin! Olen liikkunut metsässä paljon lapsena ja nuorena - vasta viime vuosina metsässä käyminen on kaiken kiireen keskellä jäänyt. On ihmeellistä, miten lapsetkin löytävät aina jotain puuhaa metsästä. Siellä ei käy ikinä aika tylsäksi, koska joka suunnassa näkyy kiinnostavia kiviä ja kallioita tai kiipeilypuita, joita pitää päästä tutkimaan. Viikonloppuna löysimme Esikoisen kanssa erään ison siirtolohkareen vierestä pienen lähteen. Sen vesi oli todella kirkasta. Esikoisen piti tietysti päästä kokeilemaan sen syvyyttä, joten kokeilimme eripituisia keppejä. Lopulta tavoitimme pohjan vain sellaisella kepillä, joka oli Esikoista pitempi, melkein minun mittaiseni.

Olen nauttinut lounaita, yhteisiä ju-jutsutreenejä ystävän kanssa ja suunnittelemme lähisuvun yhteistä pääsiäispäivällistä videoyhteyden avulla. En ennen koronakriisiä juuri perustanut videopuheluista mutta nyt ymmärrän niidenkin arvon. Etälounas on melkein sama kuin oikea yhteinen lounas läheisten kanssa. Ainakin se on riittävä tässä maailman lamauttaneessa tilanteessa.

Iltaisin nautimme teestä ja takkatulesta. Luemme, minä teen käsitöitä ja lapset höpöttelevät yhdessä sängyissään tai kuuntelevat äänikirjoja. Olen myös pitkästä aikaa kunnostautunut ohjelmien katselussa ja katsonut Yle Areenasta sellaista hömppäsarjaa, etten edes kehtaa kertoa sen nimeä...

Ei elämä koronan aikaan tunnu meidän perheessämme kovin pahalta. Erilaiselta mutta ei hankalalta tai ahdistavalta. Olen kiitollinen - tilannehan voisi olla ihan toisenlainen.

Jälkikirjoitus. Mökkimme sijaitsee saman sairaanhoitopiirin alueella kuin kotimme, joten hoitoa tarvitessamme menemme samaan sairaalaan kuin kotoamme. Eli ei tarvitse huolehtia siitä, miten kuormitamme jonkin pienen sairaanhoitopiirin kantokykyä mökillä elellessämme.