Olen istunut viimeiset kaksi päivää monitieteisessä seminaarissa kuuntelemassa esityksiä humanististen ja luonnontieteellisten menetelmien yhdistämisestä menneisyyden tutkimisen hyväksi. Olen nyt saanut perustietoa niin genetiikasta, evoluutioekologiasta kuin isotooppitutkimuksesta ja vaikka mistä muusta tieteenalasta, jotka olivat ja oikeastaan yhä ovat minulle hepreaa. Lisäksi olen kuullut hyvää pohdintaa omista aloistani kielitieteestä ja arkeologiasta.

Tänään seminaarissa esiteltiin tapaustutkimuksia näiltä aloilta, ja tutkijoilla on aivan upeita, innovatiivisia lähestymistapoja menneisyyden tutkimiseksi! Monet tutkijoista olivat minulle tuttuja, mutta jostain syystä en ole ymmärtänyt, että lähipiirissäni tehdään näin hienoja tutkimuksia. Sitä kun tapaa ihmisiä vaikkapa lounaan merkeissä tai palavereissa, ei tule puhuttua tutkimuksesta niin järjestelmällisesti, että siitä saisi selkeän kuvan. Siksi tällaiset seminaarit ovat ihan parhaita.

Ja tällaisen seminaarin jälkeen voinkin todeta, että minä en todellakaan tiedä mistään mitään.

Omat tutkimusaiheeni tuntuvat aika naiiveilta ja toteutus ihan hölmöltä. Pseudotiedettäkö tässä lienen tekemässä... Äläkä nyt tule kommentoimaan (ellet ole lukenut jotain työn alla olevaa artikkeliani), että sähän oot niin hyvä ja sulla on niin mielenkiintoinen aihe. Joo, niin on, mutta onko sen toteutus mistään kotoisin? Entä jos en ole riittävästi kielitieteilijä enkä riittävästi arkeologi? Hillun siinä välimaastossa, enkä oikeastaan tiedä kummastakaan alasta tarpeeksi. Hahmottelen omia menetelmiäni ja teorioitani, kun en hallitse kummankaan tieteenalani metodologiaa. Tai siis hallitsen, mutta menetelmät eivät tunnu sopivan monitieteiseen näkökulmaani. Mutta voiko tällainen rääpäle jatko-opiskelija muka oikeasti osata luoda uuden menetelmän, kun on vasta astunut akateemiselle urapolulleen? Ei siltä tunnu.

Kuulostivat niin perustelluilta ja huolellisesti laadituilta nuo seminaarissa esitellyt tutkimukset, menetelmät, analyysit ja tulokset. Olivat hyvin rajattuja, laadukkaissa lehdissä julkaistuja, monen tutkijan yhteistyön tulosta.

Minä istun yksikseni päivät pitkät, kerään ja analysoin aineistoni yksin, tulkitsen sen yksin ja kirjoitan artikkelit yksin. Olenpa yksinäinen.

 

Ai niin, mutta olen sairaslomalla nyt, eikä minun pitäisi enkä saisi ajatella töitä. Epävarmuuteni tutkimukseni suhteen kumpuaa siitä, että olen ollut monta kuukautta niin kipeä, etten ole jaksanut keskittyä tutkimukseeni, enkä siksi ole pystynyt edistämään sitä niin kuin haluaisin. Viime kesään asti puhkuin intoa.

Sitä paitsi tämän tekstin keskeisen sisällön piti olla hienoista tutkimuksista hehkuttaminen, ei omastani valittaminen. Koska aihe vähän vinksahti väärille teille, niin painotanpa nyt, että työssäni ehkä parasta ovat nämä seminaarit ja ihmiset, joita niissä tapaa. Niistä saa inspiraatiota ja vertaistukea omaan tekemiseensä. Tässä seminaarissa kaikkein paras anti oli se, että minulle konkretisoitui, etten todellakaan ole yksin monitieteisen menneisyydentutkimukseni kanssa, vaikka yksinäisyys tuntuu välillä aivan musertavalta.

 

(Ja siis kyllä, olin seminaarissa sairaslomallani. Lääkäri käski tehdä kivoja asioita. Mikä olisi ollut kivempaa kuin kivat akateemiset ihmiset? Enkä edes ajatellut työtäni (siis tutkimustani) juuri ollenkaan koko päivän aikana. Se tuli mieleeni vasta tässä illalla puidessani itsekseni seminaarin antia.)