Kirjoitan tätä blogikirjoitusta matkalla kotiin Euroopan laajuisesta uskontoja käsittelevästä konferenssista. Konferenssi oli minulle merkityksellinen, sillä sen aikana olen pohtinut kokemuksiani tieteen tekemisestä, tai en oikeastaan tieteen tekemisestä vaan tutkijan kohtaamista haasteista. Sellaisista haasteista, joiden ei kyllä kuuluisi kuulua kenenkään tutkija tieteen tekemiseen.

Sisällöltään konferenssi ei ollut ominta alaani, enhän ole uskontotieteilijä (vaikka lukiossa haaveeni oli opiskella uskontotiedettä ja valmistua uskonnonopettajaksi!). Jokaiselle päivälle löytyi kuitenkin kuunneltavaa – uskonnonopetuksen tutkimusta, uhanalaisia uskontoja, alkuperäiskansojen uskontoja. Lisäksi konferenssissa oli pari arkeologiaa käsittelevää sessiota. Yhdessä niistä minäkin esitelmöin väitöstutkimuksestani syntyneestä sivujuonteesta.

Konferenssin tärkein anti ei tällä kertaa ehkä ollutkaan tieteellinen ohjelma, vaikka sekin antoi kyllä paljon. Tällä kertaa parasta olivat ihmiset, joihin tutustuin.

Ainahan olen konferensseissa tutustunut upeisiin ihmisiin, mutta tämänkertaisilla tuttavuuksilla tuntuu olevan erityinen merkitys. Yhden kanssa puhuimme jo mahdollisista yhteisistämonitieteisistä postdoc-projekteista, jotka toivottavasti kantavat hedelmää. Hänen kanssaan käydyistä keskusteluista sain myös uudenlaisia näkökulmia vanhoihin ja historiallisiin kirjallisiin lähteisiin saamelaisten menneisyydestä. Pitääpä miettiä, täytyykö omassa tutkimuksessani laittaa jotain uusiksi näiden uusien ajatusten takia.

Toisen uuden ystävän kanssa käymäni lounaskeskustelut olivat ehkä parasta terapiaa, mitä tohtorikoulutettava voi toivoa. On valtavan antoisaa, helpottavaa ja turvallista puhua sellaisen ihmisen kanssa, joka tietää TÄSMÄLLEEN, miltä minusta tuntuu. Sellainen olo minulle näistä keskusteluista tuli. 

Kaikenlaista olen nimittäin joutunut kolmivuotisen tohtorikoulutettavan urani aikana kokemaan. Artikkelini nimetön arvioija on haukkunut minut (ei siis minun artikkeliani) lyttyyn. Olen taistellut siitä, saanko määrätä artikkelikäsikirjoituksesta niin kauan, kuin nimeäni ei ole minkään valtakunnan kustannussopimuksessa. Olen joutunut kohtaamaan alentuvaa suhtautumista kahden tutkijan (tai kolmen, jos nimetön arvioija lasketaan mukaan – hänen tosin ei arviointivaiheessa pitänyt tietää, kuka olen) suunnalta, olenhan vain nuori naiivi nainen ja he vanhempia miestutkijoita. Minua on tytötelty. Olen taistellut riittämättömyyden tunteen kanssa. Olen melkein lopettanut tutkimuksen kokonaan. Olen ollut varma, että en saa tutkimustani koskaan valmiiksi.

Näistä kaikista nuoria naistutkijoita askarruttavista haasteista puhuin uuden ystäväni kanssa. 

Nyt istun bussissa matkalla Tallinnaan ja tunnen voimistuneeni. Tiedän, etten minä ole syypää riittämättömyyden tunteeseeni. Tiedän, että haukut ja alentuva suhtautuminen kertovat enemmän niiden sanojasta kuin minusta. En ole mikään tyttö enkä likka. Olen tutkija – tai matkalla tutkijaksi – ja minulla on annettavanani tutkimukselle ihan yhtä paljon kuin kenellä tahansa tytöttelevällä ääliöllä. Tai enemmänkin. 

Teen tutkiessani välillä virheitä, mutta ainakaan en tee sitä virhettä, jonka jotkut tahallaan tekevät: pitävät meitä nuoria naistutkijoita itsensä alapuolella. Ei tulisi mieleenkään arvottaa jotakuta tutkijaa hänen sukupuolensa, tekemänsä tutkimuksen, siinä vahingossa sattuneen virheen tai minkään muunkaan seikan perusteella. 

Ehkä uskallan myös näiden ajatusten jälkeen toivoa, että ensi kerralla minä uskallan sanoa vastaan sopimattomalle puheelle ja käytökselle. Ehkä uskallan vaatia tasa-arvoista kohtelua.

Sellaisia ajatuksia nuoren naisen tieteen tekemisestä herätti uskontokonferenssi. Pitämäni esitelmä muuten onnistui hyvin, vaikka en ollut ehtinyt paneutua aiheeseenkaan kunnolla. Eikä kukaan katsonut minua alaspäin, päinvastoin sain rohkaisevia kommentteja ja hyviä kysymyksiä.

Ja tiedättekö mitä! Seuraavassa blogikirjoitukssani olen jo lomatunnelmissa, sillä nyt alkoi kesäloma! 

Jälkikirjoitus. Tämän avautumisen jälkeen haluan vielä sanoa, etten kirjoita kenestäkään teistä tutkijoista (sukupuoleen katsomatta), jotka luette tämän. Suurin osa tutkijayhteisöstäni ja -tutuistani ovat aivan mahtavia tyyppejä.