Hae lasi teetä, mehua taikka jotakin muuta mieluista juomaa. Nyt on nimittäin aika kilistää nimiäisten kunniaksi. Blogillani on uusi nimi:

KIELITIEDETTÄ, DOJOSOFIAA JA LAPSILOGIAA.

Blogini on ennenkin käynyt läpi nimenmuutoksia. Kun Kuopus ei enää ollut vauva, en voinut kutsua häntä Vauvaksi. Niinpä hänestä tuli Kuopus. Samalla myös blogin nimi muuttui Kielitieteestä ja vauvalogiasta Kielitieteeksi ja lapsilogiaksi.

Mutta kuka tietää, mitä dojosofia on? Älä siellä viittaa, sensei, kyllä mä tiedän, että SÄ tiedät, mitä se on. Kysyin näiltä, joihin en ole tutustunut tatamilla. Dojosofia on vähän kuin filosofiaa mutta sitä harrastetaan dojolla eli siis kamppailulajien harjoitussalilla ja kahden (taikka useamman) kamppailijan välisissä keskusteluissa. Niin, ja tietysti täällä blogissa. Dojosofit pohtivat tärkeitä kamppailuasioita, kuten sitä, että jos lyö oikean suoran päin uken naamaa, kumpaan suuntaan uken pitäisi väistää (sain tänään nyrkistä poskeeni). Tai sitä, miten tutustua muihin ju-jutsun harrastajiin (työn alla). Tai sitä, kuinka paljon saa räkättää ääneen, kun mokaa treeneissä (ei varmaan enempää kuin tänään nauroin). Tai sitä, mikä dojolla hengailussa on niin parasta (lue esimerkiksi täältä).

Dojosofia on - tai sitten ei ole - itse keksimäni termi. Lisäsin sen blogini nimeen, koska blogini ei ole enää vain kielitiedettä ja lapsilogiaa. Se on myös dojosofiaa. Muu blogissani ei kuitenkaan muutu, joten älä, äitiystäväni, napsauta sitä ikkunaa kiinni ja vanno, ettet enää koskaan avaa blogiani. Äläkä sinä, innokas dojosofi, riehaannu liikaa: joudut yhä silloin tällöin - tai usein - lukemaan siitä, miten lapseni oksensi tietokoneen näppäimistölle ja hajotti koko koneen.

Elämässäni kaikki kietoutuu yhteen - työ, lapset ja harrastukset. On turha ruveta perustamaan uutta blogia, jossa kapeakatseisesti äimistelisin vain dojon ihmeellistä maailmaa. Tai kielitieteen merkillisyyksiä. Tai lasten edesottamuksia. Joskus kuitenkin haluan kirjoittaa tekstin, jossa kerron hengaavani dojolla eteläsaamenkielinen kirja toisessa kädessä heitellessäni ukemeita (ihan kuin koskaan ikinä pystyisin heittelemään ukemeita - parempi ilmaisu olisi lässähtämään ukemeita) Kuopuksen riemuitessa vieressä, miten hän pääsi mukaani vapaaharjoitteluun. Sellaisessa tilanteessa on hyvä olla blogi, jossa voin rauhassa sekoittaa ju-jutsun kielioppiin, työmatkan lapsen kanssa lomailuun ja lapsen oppiman kuperkeikan ukemiin.

Niin, että otetaan sille. Hajime! Båetieh bööresth!