Parasta perheessä tällä hetkellä: aina löytyy innokasta peliseuraa!

Olen jo vuosia ollut varsin innostunut strategialautapeleistä. En nyt mikään himopelaaja ole eikä minulla ole myöskään erityistä strategioiden hahmotuskykyä, mutta pelaaminen on oikein mukavaa ajanvietettä. Vuosia ongelmana oli se, että ei ollut peliseuraa eikä aikaakaan pelata, kun lapset olivat pieniä ja veivät kaiken energian. Aikaa ja voimia yhteen muutaman tunnin Carcassonne-sessioon oli suunnilleen kerran vuodessa, ehkä kaksi, jos oli oikein hyvä vuosi. Ennen lapsia (ja myös pikkulapsivaiheessa) ongelma oli se, että pelaamista piti suunnitella: kutsua kaverit päiviä pelipäivää aiemmin kylään ja sovitella aikatauluja.

Nyt lapset ovat isoja ja pelaamme viikottain. Useimmiten pelaaminen lähtee hetken mielijohteesta eikä pelihetkeä tarvitse suunnitella etukäteen. Erityisesti Esikoinen on todella kiinnostunut pelaamisesta ja lähtee mukaan peliin melkein joka kerta, kun joku keksii ehdottaa pelaamista. Ihan joka viikkoon ei mahdu viiden tunnin mittaista Harry Potter: Battle of Hogwarts -peliä, mutta onneksi lyhyempiäkin pelejä löytyy.

Viime viikolla Esikoisella oli talviloma ja minä olin sairaana. Esikoinen pelasi seuraa pitämässä olleiden isovanhempiensa kanssa monta Monopolia ja muitakin pelejä. Me pelasimme yhdessä Paydaytä, uutta tuttavuutta, jonka Esikoinen sai kymmenvuotislahjaksi. Viime viikonloppuna pelasimme myös: lauantaina Harry Potteria, kun myös yksi ystäväni oli mukana pelaamassa, ja sunnuntaina melkein koko päivän mittaisen Carcassonnen, jossa mukana oli myös 10-vuotissynttärilahjaksi saatu lisäosa. (Esikoinen sai monen monta lisäosaa synttärilahjaksi, mutta otamme vain yhden kerrallaan käyttöön, jotta uusien sääntöjen omaksuminen ei olisi niin aikaa vievää.)

Kuopuksen kanssa on ollut hankala pelata viime aikoihin asti. Sekä hän että minä olemme huonoja häviäjiä. Minä sikäli, että minun on vaikea poiketa pelin säännöistä, jotta lapsi voittaisi. (Siippa on tässä asiassa parempi, hän pystyy joustamaan säännöistä lapsen hyväksi.) Jos lapsi voittaa tuurilla (pienten lasten kanssa pelattavat pelithän ovat useammin tuurista kuin strategiasta kiinni) tai muistinsa avulla (muistipeleissä), en sentään saa kiukkukohtausta, jos häviän. Kuopus saa, tai sai.

Viime aikoina hänen kanssaan on ollut helpompi pelata, koska hän ei ole ollut ihan niin raivoissaan tai surkeana häviämisestä. Kuopus ja Esikoinen ovat pelanneet yhdessä vanhaa kunnon Kimbleä; minun kanssani Kuopus haluaa useimmiten pelata dominoa, ja se onkin hauska peli! Saatamme pelata monta dominoa putkeen, ja on aina yhtä jännittävää nähdä, millainen labyrintti dominokorttiketjusta milloinkin muodostuu. Lisäksi muistipelit ovat hyvää yhteistä ajanvietettä, ja palapelit myös. Niiden tekemisessä Kuopus on varsinainen mestari. Pian pitää varmaan siirtyä 500 palan palapeleihin, kun 300 palaa alkaa olla liian helppo projekti ainakin silloin, kun joku on Kuopuksen seurana tekemässä palapeliä.

Carcassonnea, Monopolia ja muita vaikeita strategiapelejä Kuopus ei tietenkään vielä hahmota, mutta hän on innoissaan mukana pelaamassa. Hän on usein minun tiimissäni pelaamassa, eli käytännössä järjestelemässä pelinappuloita erilaisiin muodostelmiin. Lauantain Harry Potter -pelissä Kuopus sai heittää noppaa (pelissä on neljä hienoa eriväristä noppaa) meidän pelaajien puolesta.

Kun eilen kysyin loman päätteeksi Esikoiselta, oliko hänellä kiva loma, vaikka hän ei mitään kovin erikoista tehnytkään, kunhan pelasi ja luki. (Molemmilla vanhemmilla oli työviikko, vaikka sitten olinkin sairaana kotona.) Esikoinen ilmoitti, ettei millään haluaisi mennä kouluun, kun oli niin kiva loma. Eipä ole meidän perheessä tarve tehdä ulkomaanmatkoja tai keksiä lomille sisäleikkipuistoja ja muuta kallista, kun mieluiten Esikoinen on kotona ja pelaa lautapelejä. Saman aktiviteetin valitsisin kyllä minäkin.