Olen viime aikoina miettinyt noin 18 vuoden takaista aikaa. Olin tuolloin 16-vuotias ja viettänyt vuoden Yhdysvaltojen Indianassa vaihto-oppilaana. Paluuni Suomeen tapahtui 10.6. eli huomenna tasan 18 vuotta sitten.

Olin tosiaan lähtenyt vaihtoon heti peruskoulun päätettyäni - yleensä vaihtoon lähdetään, tai ainakin tuolloin lähdettiin vasta ensimmäisen lukiovuoden jälkeen. Minä halusin mennä ennen lukiota, jotta lukioon ei tulisi katkoa ja voisin kirjoittaa ylioppilaaksi lukiosta saamieni koulukaverien kanssa yhtä aikaa.

Olin siis tosi nuori, ja englannin kielen taitoni aivan mitätön. Ensimmäiset vaikeudet tulivat jo lentokentällä määränpäässä: lentoyhtiö oli hukannut toisen matkalaukkuni enkä osannut selittää isäntäperheeni äidille, mitä oli tapahtunut. Hoin vain: "my bag, my bag". Onneksi hän ymmärsi ja hoiti asian puolestani. (Sain laukun kolmen päivän päästä uudelle kotiovelleni toimitettuna.) Olin tietysti muutenkin aivan zombi, koska olin matkustanut melkein vuorokauden nukkumatta oikeastaan ollenkaan.

Kahden viikon kuluttua osasin englantia jo valtavan paljon paremmin. Niin nopeasti oppiminen tapahtui! Tuolloin alkoi myös koulu, joten osasin sentään sanoa siellä "hello" ja "how are you". Nopeassa oppimisessa auttoi myös isäntäperheeni tuolloin 9-vuotias poika, joka muitta mutkitta korjasi ääntämystäni ja auttoi löytämään oikeat sanat. Hänen puheensa oli myös sen verran yksinkertaista, että sitä kuuntelemalla oli helppo oppia.

Muistoja vuoden varrelta.

Kirjeet Suomesta. Kyllä! Tuolloin sähköpostia käytettiin paljon vähemmän kuin nykyään, ja minä pidin yhteyttä läheisiini kirjeiden muodossa. Joskus harvoin soittelin lankapuhelimella, koska suomalainen kännykkäliittymäni ei toiminut Ameriikassa.

Kiitospäivän illallinen isäntäperheen sukulaisten kanssa ja aivan hirveä koti-ikävä! Joulun vietto sujui jo paljon iloisemmissa merkeissä.

Black Friday. Isäntäperheen äiti tuli herättämään minut kello 5.00 aamulla ja sanoi, että lähdetään shoppailemaan. En ymmärtänyt lainkaan, mistä on kysymys. Ostin itselleni talvitakin, jota en ollut ottanut Suomesta mukaan.

Ensimmäinen amerikkalainen poikaystäväni, jonka kanssa suhde koostui siitä, että käveltiin ääneti ja vierekkäin koulun käytäviä ja läheteltiin toisillemme kirjelappusia. "Suhde" taisi päättyä siihen, että poika löysi jonkun puheliaamman...

Koulu. Olin koko vuoden senior high schoolin 50 parhaan oppilaan joukossa, vaikka en osannut mitään (tai tältä ei-äidinkielisestä englanninpuhujasta tuntui). Erityisesti Video Production -niminen oppiaine oli ehkä vaikeinta maailmassa. Toisaalta rakastin tuon oppiaineen opettajaa, ja kevätpuolella olin jo kärryillä elokuvanteon ihmeistä.

Matkat St. Louisiin, Louisvilleen, Great Smoky Mountainsin kansallispuistoon, amissien kylään.

Syyskuun yhdestoista. Olin ollut Yhdysvalloissa puolitoista kuukautta. Meillä oli historian koe sinä aamuna. Ennen koetta opettaja katseli luokan telkkarista, miten kaksoistornit sauhusivat New Yorkissa. Teimme kokeen kahdessakymmenessä minuutissa, ja koko loppupäivän katsoimme vain telkkaria. Minä en aluksi ymmärtänyt, mistä oli kyse, kukaan ei selittänyt niin, että olisin ymmärtänyt. Viidennellä tunnilla pääsin koneelle ja suomalaisille nettisivuille. Sain hysteerisen kohtauksen, kun luin, että lennot Suomeen oli peruttu, puhelinyhteydet katki eikä kukaan tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Kulttuurishokki, amerikkalaisia teinejä sitovat käyttäytymissäännöt. Kaikki ongelmat, joita kohtasin, ja niitä riitti. Sellaisiakin, joita vaihto-oppilaan ei pitäisi kokea.

Ne noin miljoona (yksipuolista) ihastusta, jotka rapakon tuolla puolen koin.

Amerikkalainen jalkapallo ja erityisesti koulumme koripallojoukkue, joka menestyi kohtalaisesti. En olisi uskonut koskaan kiinnostuvani joukkueurheilun katsomisesta (enkä ole ollut Ameriikanvuoteni jälkeen ollutkaan kiinnostunut). Kaverini pelasi koripalloa koulun joukkueessa (ja ensimmäinen poikaystäväni amerikkalaista jalkapalloa, mutta joukkueemme oli surkea).

Prom - koulun tanssiaiset, jonne menin pojan kanssa, jota en tuntenut. Minulla oli kaksi sisäänpääsylippua, ja kavaljeerini ei päässytkään paikalle, ja isäntäperheeni sanoi, että heillä on tiedossa kiva poika, joka voi tulla kanssani. Promissa osoittautui, että tällä "kivalla pojalla" oli tyttöystävä promissa, eikä tyttöystävä ollut saanut äijälleen lippua. Niinpä hän tuli minun siivelläni (maksoin hänen lipustaan 40 dollaria) ja jätti minut viihtymään yksin. Onneksi pari kaveriani pelastivat minut, eikä illastani tullut katastrofia vaan tosi hauska.

Tornadot. Tornadovaroituksia tuli muutamia vuoden aikana, ja pelkäsin näitä hirmumyrskyjä aivan valtavasti. Kauheinta oli promin jälkeisenä yönä. Emme päässeet lähtemään kotiin koulusta, jossa prom pidettiin, koska oli tornadovaroitus. Kun viimein pääsimme lähtemään, ja kaverini kyytivät minua kotiin, toinen heistä pelotteli minua: "We might have to drive through the tornado." Olin aivan paniikissa. (Mutta pääsin turvallisesti kotiin, koska tornado oli mennyt menojaan.)

Kaverit ja perhe. Sain monta hyvää ystävää, joiden kanssa olen vieläkin yhteyksissä. Sanokaa, mitä sanotte somen ongelmista, minut Facebook yhdisti amerikkalaisiin kavereihini ja isäntäperheeseeni viiden hiljaisen vuoden jälkeen. (Liityin Facebookiin vuonna 2007 eli viisi vuotta kotiutumiseni jälkeen. Noina viitenä vuotena olin pitänyt yhteyttä vain kahteen amerikkalaiseen kaveriini; nyt kontakteja on huomattavasti enemmän.)

Noista ajoista on yli 18 vuotta. Mutta tasan 18 vuotta sitten tänä iltana en saanut nukutuksi, koska kotiinpaluu jännitti. Istuin olohuoneessamme ja katsoin televisiosta Prinsessapäiväkirjat-elokuvaa. Äiti soitti Suomesta. Keräsin pientä muistolaatikkoa isäntäperheelleni ja kirjoitin heille kirjeen. Silloin yksi elämääni syvästi vaikuttanut vaihe oli lopussa ja uusi alkamassa.

Kun palasin kotiin, Suomessa oli otettu eurot käyttöön, eikä markoista ollut tietoakaan.

Olen nyt yli kaksi kertaa sen ikäinen kuin lähtiessäni vaihto-oppilaaksi (ja palatessani kotiin).