Esikoinen on kahdeksan vuotta. Hänen on aika harjoitella itsenäistymistä ja omituisuutta (po. omatoimisuutta, mutta tämä oli niin hauska ajatusvihre, että jätän sen tähän), ja hän onkin tarttunut toimeen varsin innokkaasti.

Kuten aiemmin kerroin, Esikoinen alkoi tokan luokan alusta kävellä itsekseen koulusta kotiin. Esikoisen iltapäivät yksin kotona ovat sujuneet hyvin, ja selkeästi lapsi on nauttinut itsenäisyydestään ja vapaudestaan.

Aina kaikki ei kuitenkaan mene ihan niin kuin pitäisi. Viime viikon perjantai-iltana Esikoinen etsi vimmatusti puhelintaan. Soittelimme siihen monet kerrat, kääntelimme sohvatyynyt ja kaapit. Ei löytynyt. Sitten huomasin ihmetellä Esikoiselle, että missäs sun reppusi on. Lapsen naama venähti. "Se unohtui kouluun!" hän sanoi. Lapsi oli nostanut repun selkäänsä luokasta lähtiessään mutta käynyt ennen lähtöään vessassa. Sinne, vessaan, hän arveli koulurepun jääneen. Puhelin oli tietysti repussa ja mitä todennäköisimmin äänet päällä, koska niin itsenäinen Esikoinen ei vielä ole, että muistaisi kääntää luurinsa äänettömälle koulupäivän ajaksi.

Koulun ovet olivat tietysti lukossa. Ei auttanut muu kuin odotella maanantaiaamuun. Salaa tietysti hykertelin - kokonainen viikonloppu ilman pelejä ja lasten "saanko mä pelata" -ruikutusta.

Esikoisen kaverit eivät olleet asiaintilaan tyytyväisiä. Ilmeisesti he olivat yrittäneet soittaa Esikoiselle lukemattomia kertoja. Voin vain kuvitella, miten luurin iloinen soittoääni on luritellut koulun vessassa ja kaikunut kaakeloidusta seinästä toiseen. Toivottavasti ketään opettajista ei ollut töissä viikonloppuna. No, lopulta ovikellomme soi, ja oven takana seisoi Esikoisen hämmentynyt kaveri, joka ensi töikseen ihmetteli, miksei Esikoinen vastaa puhelimeen. Loppuviikonlopun ovikello soikin tiuhaan, se kun oli ainoa tapa, jolla lapset pääsivät yhteyksiin toistensa kanssa. (Se oli muuten omassa lapsuudessani yleisin keino, jolla pidin yhteyttä kavereihini. Ei sitä ihan hirveästi tullut lankapuhelimella soiteltua, kun pelkäsin jonkun muun kuin kaverini vastaavan puheluuni. En vielä nykyäänkään pidä soittamisesta tuntemattomille.)

Maanantaiaamuna Esikoinen löysi reppunsa koulusta - ei kuitenkaan vessasta vaan naulakosta, jonne se oli unohtunut ulkovaatteita pukiessa. Puhelinkin kaikkine puheluineen oli tallessa. "Huh, pelastuin", huokaisi Esikoinen eikä ole sen koommin unohtanut reppua kouluun. Ennen seuraavaa kertaa siis, ja se voi olla jo huomenna.