Olen viime aikoina yrittänyt niin kovasti sopeutua uuteen yhteisöön, että olen melkein unohtanut sen yhteisön, jonka erottamaton osa jo olen. No ei sentään. En ole unohtanut, olen vain kirjoittanut siitä vähemmän.

Yliopisto.

Tällä hetkellä parasta yliopistolla on tutkimukseni, joka näyttää kaikesta kaaoksesta, ahdistuksesta ja draamailusta huolimatta valmistuvan. Tavoite on kaksi valmista, arviointiin lähetettävää artikkelia joulukuun loppuun mennessä, ja kovasti vaikuttaa siltä, että tavoitteeni on toteutumassa. Sitten onkin jäljellä enää yksi osatutkimus, johdanto-osa ja väitös. Kahden ja puolen vuoden päästä saatan painaa päähäni tohtorinhatun.

Tohtorinhattu on muutenkin pinnalla tällä hetkellä, sillä veljeni väittelee aivan näinä päivinä. Isosiskon oikeudella olen niin valtavan ylpeä hänestä. Toivon tosin, että hän ei katoa yliopistolta minnekään, sillä kenen kanssa muuten käyn lounailla pohtimassa yliopistomaailman menoa? Olemme aivan eri aloilla, mutta tutkija kuin tutkija kamppailee samankaltaisten asioiden kanssa.

Parasta yliopistolla ovat myös kollegani. Meitä väitöskirjan tekijöitä on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen puolella vain pari, mutta kaveeraamme suomen kielen tohtorikoulutettavien kanssa. Kesti pitkään tutustua kollegoihin, mutta kylläpä työpaikaltani löytyykin ihania tyyppejä! Viimeksi sain itsetehdyt pyjamahousut yhdeltä työkaveriltani kiitokseksi, kun luovutin Esikoisen vanhat naamiaisvaatteet eteenpäin työkaverini lapsille. Lounaat kollegoiden kanssa ovat myös tutkijan yksinäisen päivän piristys (käyn siis lounailla muidenkin kuin veljeni kanssa).

Syksyn erityinen kohokohta on pitämäni saamen kurssi, jonka olen suunnitellut itse. Olen koulutukseltani opettaja, ja opettaminen on tosi hauskaa. En ehkä jaksaisi opettaa esimerkiksi yläkoulussa, mutta yliopistotasoinen opetus sopii minulle erinomaisesti, ja saamen opettaminen on jotakuinkin täydellistä. Opiskelijat ovat mahtavia ja motivoituneita, ja heillä on niin vaikeita kysymyksiä, että saan totisesti skarpata pystyäkseni vastaamaan. Kurssi on mukava myös siksi, että tavallisen kielenopettamisen lisäksi saan käsitellä kielihistoriaa ja tietysti saamelaista kulttuuria muutenkin kuin kielen näkökulmasta. Tänään pidin luennon saamelaisarkeologiasta, ja ääneenpuhuminen laittaa vaikeat asiat järjestykseen myös omassa mielessäni. En tiedä, mitä teen, kun kurssini loppuu joulun alla. Jatkuisipa kurssi mieluummin ikuisesti.

Ja tähän loppuun voin vielä todeta, että kauhulla odotan väitöstäni. En siksi, että väitteleminen pelottaisi (ja pelottaahan se!) vaan siksi, että mitä minä sitten teen? Ei niitä post doc -paikkoja niin avokätisesti jaella apurahoista nyt puhumattakaan. Ja yliopistolehtoreiksi ja -opettajiksi palkataan vielä vähemmän, hyvä jos fennougristille aukeaa paikka kerran kymmenessä vuodessa. Väitöstutkimukseni aihe on mediaseksikäs ainakin akateemisissa piireissä: monitieteinen, tieteitä yhdistelevä, vähemmistökieleen, -kulttuuriin ja -kansaan keskittyvä. Pitäisi keksiä jotain yhtä yllättävää ja provosoivaa post doc -tutkimuksen aiheeksi, muuten ei rahoitusta tipu. Onneksi tässä on vielä se kaksi ja puoli vuotta aikaa kehitellä vuosisadan mielenkiintoisin tutkimusongelma.

En halua lähteä yliopistolta koskaan mihinkään.