Istuin tänään sohvalla hörppimässä teetä ja lukemassa kirjaa. Jossain vaiheessa oli pakko laskea kirja alas ja ihmetellä hetki.

Milloin elämä muuttui näin rauhalliseksi? Näin levolliseksi, että voin juoda kuumaa teetä pelkäämättä, että joku pomppaa päälleni minä hetkenä hyvänsä? Näin rennoksi, että voin lukea keskittymistä vaativaa romaania keskeytyksettä?

Esikoinen pelasi yläkerrassa Minecraftia. Kuopus juoksi ulkona kaverinsa kanssa. Viime viikonloppuna ehdin niin ikään istua sohvalla tuntikausia lukemassa, kun Esikoinen kuunteli äänikirjaa ja Kuopus rakensi legoilla omassa huoneessaan. Oikeasti. Tuntikausia.

Niin rauhallista. Vielä vuosi sitten sain keskittyä teeheni vain, kun iskin lapsille tietokoneen ja Netflixin tunniksi päälle (meillä ei ole televisiota, joten ohjelmien katselu vaatii aina läppärin virittelyn). Nykyään ei tarvitse keskeyttää puuhia edes vessakäynteihin, sillä lapset osaavat jo senkin homman itse.

Kaikkein raskainta vanhemmuudessa on tähän asti ollut keskeytykset. Se, kun ei saa kerralla mitään valmiiksi. Ja niitä valmiiksi saatavia asioita riittää. Pitää suunnitella viikon ruoat, aikatauluttaa viikon menot, vahtia Esikoisen läksyjen teko, pestä astioita, pyykkejä, vessoja, imuroida, muistaa vaihtaa lakanat ja leikata lasten kynnet, kuljettaa parturiin ja harrastuksiin, muistuttaa suihkussa käymisestä, tarkistaa, että hoitokassissa on kaikki tarvittava, toimittaa vaatehuolto... Asioita riittää. Ja aina jokin niistä unohtuu, ja usein se johtuu siitä, että suunnittelemiseni tai tekemiseni keskeytetään. Eipä ole kovin paljon huvittanut ruveta lukemaan mitään vähänkään vaativampaa kirjallisuuden helmeä, koska keskeytys tulee ihan varmana. Lepohetki ei usein ole tuntunut levolta, kun on koko ajan pitänyt olla valmiina ottamaan vastaan seuraava keskeytys.

Mutta viime aikoina olen saanut suunnitella, tehdä ja levätä rauhassa. Ainakin enemmän kuin aikaisemmin. No, kotityöt ja ne kuuluisat perheen metatyöt ovat edelleen raskaita, mutta ainakaan en enää unohda asioita ihan niin helposti, kun ajatus ei katkea minuutin välein. Se on helpottavaa.

Ja joo, tiedän, tiedän. Kohta lapset ovat teini-iässä ja sitten saa murehtia heidän menemisistään ja erityisesti kotiin tulemattomuudestaan. En kuitenkaan ole missään vaiheessa ajatellut, että lasteni teini-ikä olisi yhtä raskasta minulle kuin pikkulapsiarki on ollut. Jotenkin en usko, että tarvitsee kärsiä jatkuvista keskeytyksistä enää silloin. Ainakin nyt tuntuu siltä, että kestän teinien raivarit ja kapinoinnit helpommin kuin keskeytykset. Ne kuormittavat niin paljon. Voin tietysti olla väärässä, mutta se jää nähtäväksi. Kolme ja puoli vuotta aikaa ennen kuin Esikoinen astuu teini-ikään.

Nyt aion joka tapauksessa nauttia keskeytyksettömistä lukuhetkistäni.

 

PS. Blogialustallani Vuodatuksessa tehtiin kesällä jokin suuri päivitys, ja sivujen indeksöinti (tai jokin sellainen) on yhä kesken. Siksi sivupalkeissa ei näy kuin muutama kirjoittamani blogikirjoitus. Kaikki blogikirjoitukseni ovat kuitenkin säilössä aina blogini aloitusvuodesta 2014 asti.