En ole pitänyt itseäni kummoisena käsityöihmisenä. Silloin tällöin minua on puraissut jokin merkillinen kutojakärpänen, ja sitten olen neulonut sukkia, tossuja, lapasia, kaulaliinoja ja villakestovaippoja kuin vimmattu. Sitten kärpänen on siirtynyt mehukkaammille apajille, ja minun innostukseni sen mukana. Useimmiten kädenjälkeni ei myöskään ole tyydyttänyt minua, ja aina joku muu on tuntunut tehneen samanlaisen neuletyön minua paremmin, huolellisemmin ja innostuneemmin.

Tällä hetkellä minulla on jälleen menossa käsityövaihe, joka on kestänyt pitempään kuin mikään aiempi kässäinnostus koskaan, siis jo yhdeksän kuukautta. Viime syksynä neuloin intohimoisesti lovikkalapasia. Kun kyllästyin niihin, päätin kokeilla uutta aluevaltausta: opettelin yhden neulan tekniikan. Se on maailman vanhin neulontatekniikka, ja esimerkiksi Suomen alueen rautakautisista kalmistoista ovat arkeologit löytäneet tuhat vuotta vanhoja neulatekniikalla tehtyjä kintaita.

Nyt olen aivan hulluna tähän ikiaikaiseen neulaustekniikkaan, ja olen jo pystynyt muuntelemaan ohjekirjan malleja ja suunnittelemaan aivan omannäköisiäni neulaustöitä. Ja kuin varkain olen innostunut kaikenlaisesta muustakin käsityönäpertelystä.

Tänään kävin kaverin kanssa Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetyillä Kässäfestareilla, jossa oli jos jonkinlaista käsityötarviketta myynnissä askartelusta neulontaan ja tilkkutöihin. Siellä tuli muisteltua omaa käsityöhistoriaani.

Olen harrastanut käsitöitä pääasiassa isoäitini kanssa. Kun olin noin kolmevuotias harjoittelin pistoja pahvinpalaan villalangalla (tästä on valokuvatodisteita). Vähän isompana, kun olin alakoulussa, isoäiti opetti minulle ristipistoja, ryijyn tekoa, tilkkutöitä. Tein hänen kanssaan myös muun muassa yöpuvun ja tyynyliinoja veljilleni joululahjoiksi. Lukiossa halusin Wanhojen tansseihin aivan tietynlaisen mekon. Ompelin sen isoäitini kanssa.

Yliopisto-opintojeni alkuaikoina innostuin muinaistekniikoista (tietenkin - olenhan arkeologi). Menin opiskelukaverin kanssa jollekin kurssille tekemään itselleni keskiaikapuvun. Tein nahkakengät, aluspuvun ja villaisen päälimekon. Opettelin myös pirtanauhan tekemistä. Kun kurssi loppui, jatkoin puvun tekemistä isoäitini luona. Kävin myös tekemässä itselleni pitkäjousen nuolineen ja pari vuotta myöhemmin taoin itselleni lyömämiekan, joka muistuttaa rautakauden arkeologisesta aineistosta löytyneitä miekkoja.

Ensimmäisinä opiskelijavuosinani olin myös true gootti henkeen ja vereen. Kaikkia halajamiani goottivaatteita ei löytynyt Suomen muutamista goottivaateliikkeistä, eikä nettishoppailu ollut tuolloin vielä lyönyt itseään läpi. Niinpä piti tehdä itse. Ompelin itselleni ainakin punaisen satiinikorsetin ja mustan viitan punaisella samettivuorella. Voin sanoa, että hieno tuli!

Niin, pohdin kaverilleni tänään Kässäfestareilla, enkö minä siis ole käsityöihminen. Todellakin olet, hän sanoi. Kun katson äsken kirjoittamaani, on ehkä pakko olla hänen kanssaan samaa mieltä. En välttämättä ole erityisen lahjakas tai pitkäjänteinen, mutta kyllä minä osaan ommella, neuloa, neulata ja virkata aivan riittävästi omaksi ja läheisteni iloksi. Näistä taidoista minulla on ilo ja kunnia näin äitienpäivän alla kiittää isoäitiäni. Hän ei enää tänä päivänä jaksa itse tehdä käsitöitä, mutta seuraa Facebookissa kiinnostuneena postaamiani kuvia neulaustöistäni.

Taidankin mennä neulaamaan valmiiksi kaverin tilaamat villasukat. Kesälomalla ajattelin opetella lautanauhan tekemisen ja muistella, miten pirtanauhaa tehtiinkään.

 

Jälkikirjoitus. Toin Kässäfestareilta Esikoiselle tuliaisiksi valtavan kerän virkkaukseen sopivaa lankaa. Siellä se nyt virkkaa eikä missään nimessä halua mennä nukkumaan ennen kuin tekele on valmis.