Kuusi vuotta sitten sain keskenmenon. Se oli traaginen ja syvät jäljet jättävä koettelemus.

Olin 12. viikolla raskaana ja menossa alkuraskauden ultraäänitutkimukseen. Noin minuuttia ennen tutkimusta, kun olin jo sisällä lääkärin vastaanottohuoneessa, minulle tuli kauhea tunne, että vauva kohdussani on kuollut. Yritin työntää ajatuksen pois, sehän oli vain jännitystä ja levottomuutta uuden elämäntilanteen edessä. Tuolloin minulla oli jo yksi lapsi, joten tiesin, mitä menettäisin, jos kaikki ei menisikään suunnitelmien mukaan. Mutta tietenkin kaikki menisi juuri niin kuin toivoin. Se oli vain jännitystä, hermostusta, niin itselleni vakuutin.

Minuuttia myöhemmin lääkäri totesi, että kyllä kohdussa oli noin yhdeksännellä viikolla oleva alkio mutta ei merkkejä elämästä. Olin kantanut kuollutta vauvaa sisälläni melkein kolme viikkoa; se ei halunnut tulla kohdustani ulos, vaikka oli kuollut.

Menin sairaalaan hakemaan lääkkeet kohduntyhjennykseen. Ei auttanut itku eikä ahdistus, en saanut päivääkään sairaslomaa, koska tyhjennys tehtiin perjantaina ja viikonlopun aikana ehtisin hyvin toipua opiskelukuntoon ennen maanantaita.

Kohtu ei suostunut tyhjenemään. Kaksi ensimmäistä päivää lääkkeen ottamisen jälkeen ei tapahtunut paljon mitään, vasta maanantaina iskivät kesken iltapäivän kauppareissun niin kovat vatsakivut, että olisi voinut kuvitella, että synnytän.

Ja tavallaanhan synnytinkin. Pienen verisen tunnistamattoman möykyn, josta piti tulla vauva, Esikoisen pikkusisarus.

Kohtu ei suostunut tyhjentymään. Kuusi päivää lääkkeistä alavatsani tuli todella kipeäksi, sitten nousi kuume. Soitin sairaalaan ja minut komennettiin tutkittavaksi.

Kohtutulehdus. Minut nukutettiin, ja kohtu tyhjennettiin kaavinnalla. Tällä kertaa sain sentään yhden sairaslomapäivän, jotta kroppani ehtisi toipua kaavinnasta.

Olisin halunnut unohtaa keskenmenon ja käydä läpi surun, jotta olisin voinut katsoa tulevaan. Mutta kerta toisensa jälkeen jouduin palaamaan suruun, kun jokin tyhjennysprosessissa meni vikaan. Lääkäri unohti antaa minulle antibioottireseptin lähtiessäni kaavinnan jälkeen sairaalasta. Kahden viikon päästä alavatsakivut alkoivat uudelleen. Taas menin sairaalaan, tosin tällä kertaa kivun syy ei liittynyt keskenmenoon - kohtu oli tyhjentynyt ja toipunut ilman antibioottiakin.

Kertaakaan ei kukaan lääkäri tai hoitaja ollut empaattinen, lohduttanut tai rohkaissut. Kaavintaan mennessäni olin sekaisin surusta ja pelosta toimenpidettä kohtaan. Hoitaja, jonka tehtävänä oli kanyloida minut, huusi minulle, kun pelkäsin ja itkin. Miksi kaikki puhuivat vain kohtuni ja ruumiini toipumisesta? Miksi kukaan ei kysynyt, miltä minusta tuntuu, miten minä jaksan? Muistan, että ainoa hoitaja, joka puhui minulle nätisti, oli se, joka kärräsi minut leikkaussalista osastolle. Heräilin nukutuksesta ja taisin lääkepöllyssä naureskella itsekseni. Hoitajakin naurahti ja sanoi, että taidat olla helpottunut.

Olinhan minä helpottunut. Ja kun viimein pääsin toipumaan ja rupesin vielä varsin pian odottamaan Kuopusta, elämä alkoi taas olla valoisaa. Silti joka marraskuun 25. päivä muistan sitä pientä, jonka piti sinä päivänä syntyä, jos asiat olisivat menneet toisin.