Katselen silmät pyöreinä erästä sinivöistä, kun hän laukoo ukemeja tatamin päästä päähän. Vauhtia riittää, hän hädin tuskin ehtii koskettaa maahan rullatessaan ukemista seuraavaan.

En ikinä pystyisi samaan. En ikinä.

Opin jo heti ensimmäisessä ju-jutsun peruskurssitreenissä, että korvani kaarikäytävissä rapisevat sorajyväset eivät tajua, miten niiden pitäisi liikkua silloin, kun teen rullaavan ukemin. Valmistaudun ukemiin, kierähdys lähtee hyvin. Jotain tapahtuu, ja seuraavaksi tajuan makaavani vatsallani tatamilla. Päässä pyörii, oksettaa, kroppa on aivan veltto.

Ei toivoakaan, että kierähtäisin ukemista seisaalleni ja tekisin siihen päälle vielä valmiusasennon. Puhumattakaan tositilanteesta, jossa ehkä ukemin jälkeen pitäisi pystyä kamppailemaan taikka pakenemaan hyökkääjältä. Kysyn peruskurssin senseiltä ja sempailta, mitä asialle voi tehdä. He sanovat ensin, että kyllä pää tottuu. Kun alkaa näyttää siltä, että ei totu, he lohduttavat: vyökokeen pitävälle senseille kerrotaan kyllä, että kyseessä on fysiologinen vaiva, ei taidonpuute.

Pääsen keltaisen vyön kokeesta läpi yrittämällä ukemia - ja pökertymällä. Kokeen jälkeen sensei pyytää minua jäämään ja kyselee ongelmasta lisää. Hän pohtii, pystynkö jatkamaan lajia, koska korkeampien vöiden tekniikoissa on heittoja, joista tullaa alas rullaavalla ukemilla. Kuristaa. Olen löytänyt kivan harrastuksen. Nytkö jo joudun sen lopettamaan? Sensei haluaa heittää minut, kokeilla, miten reagoin rullaukseen heitossa. Suostun.

Pyörryttää mutta pääsen saman tien istumaan eikä tee mieli oksentaa. Vyökoesensei toteaa, että liikerata on erilainen heitossa, joten harjoittelun jatkamiselle ei ehkä ole estettä. Oloni vähän helpottaa. Vaan ei hänkään osaa sanoa, miten voisin harjoitella pyörähdyksen sietämistä.

Selitän asian yhä uudestaan, jokaiselle uudelle ryhmäämme ohjaavalle senseille ja sempaille. Lopulta puhun lääkärille, ja hän sanoo, ettei kannata tehdä koko ukemia. Se ei kuulemma ole terveellistä. Vaihdan selityksen. Lääkäri on ehdottanut, että mun ei kannata tehdä rullaavaa ukemia. Teenkö sen sijaan jotain muuta?

Viimein tutustun erääseen seuran senseihin niin, että uskallan kysyä hänen mielipidettään. Hän kyselee paljon ja pohtii pitkään. Kun hän kuulee, että heitossa pyörrytys ei ole niin paha, hän arvelee, että ongelma on pyörähdysnopeudessa, joka on heitettäessä vähäisempi kuin lattiaa pitkin rullaillessa. Saan ohjeet, miten harjoitella.

Hitaasti, hoen. Kaverini ju-jutsuryhmästäni on tullut auttamaan ukemin harjoittelussa. Hän jarruttaa liikenopeuttani niin, että ukemi ei oikeastaan tunnu pyörähdykseltä. En pökerry, mutta en myöskään ymmärrä, miten itse ilman apua pystyisin tekemään rullauksen niin hitaasti, että pääsisin seisomaan asti. Mielikuvaharjoittelulla, kaverini ehdottaa. Hitaasti, käsken itseäni ja yritän nähdä itseni rullaamassa kuin etana. Pyörähdän ukemiin niin verkkaan ja keskivartalo niin tiukkana kuin pystyn.

Nousen seisomaan. En ole kaatunut, en pökertynyt, eikä minua edes huimaa. Olen tehnyt elämäni ensimmäisen ukemin.

Katson ukemista kuvattua videota. Ei se kovin kaunis ja virtaviivainen ole, mutta eihän se ollut tarkoituskaan. Tarkoitus oli pystyä pyörähtämään menemättä veltoksi. Seuraavaksi voin sitten harjoitella tyylikkyyttä. Tai erilaisia ukemin liikeratoja heitoissa, kuten sensei kaavaili lähetettyäni hänelle "mä onnistuin" -viestin.

Hei, mä onnistuin!