Äiti: "Vauvan kirja on hukassa. Ootko sä nähnyt sitä?"

Esikoinen: "Joo. Hänen kirja on täällä."

Äiti: "Hyvä, kiitos. Ja se on muuten hänen kirjansa. Minun kirjani, sinun kirjasi, hänen kirjansa, meidän kirjamme, teidän kirjanne, heidän kirjansa."

Pitkä hiljaisuus.

Esikoinen: "Äiti, minä ymmärrän nuo muut, mutta miksi hänessä on se -nsa?"

***

Viikonloppuinen keskustelumme Esikoisen kanssa jatkui pitkällä ja monimutkaisella selityksellä suomen kielen possessiivisuffikseista, joita sentään Esikoiselle mainostin omistusliitteinä. Ehkä Esikoinen oppi jotain, koska käytti tänään possessiivisuffiksillista substantiivia.

Syyllistyn kyllä siihen itsekin. Possessiivisuffiksien pois pudottamiseen siis. Puhekielessä se onkin ihan ok, mutta kyllä näyttää kirjoitettu kieli (muualla kuin Facebookin messengerissä) kamalalta, jos ei ole omistusliitteitä oikeissa kohdissa. (Minä kirjoitan yleensä omistusliitteet messengerissäkin.) Voi tulla väärinkäsityksiä! "Kissa pesi tassut." Kenen tassut - ei tuosta sellainen selviä. Olisi paljon taloudellisempaa sanoa: "Kissa pesi tassunsa." Silloin ei tarvitsisi tarkentaa, kenen tassuista on kyse, omista vai naapurin koiran.

Puhekielessä omistusliitteettömyys on siis ok. Enkä minä mikään lasteni kielioppipoliisi ole. Pidän silti tärkeänä, että lapseni osaavat muodostaa myös oikean muodon milloin mistäkin kielenhuollon kiemurasta. Olisi kiva, jos he viimeistään lukioon mennessään osaisivat lisätä possessiivisuffiksin oikeaan kohtaan, mieluummin aikaisemmin, niin kuin esimerkiksi alakoulun ylemmillä luokilla.

Kirjoitetun kielen lukeminen on tietysti parempi tapa oppia oikeakielisyys kuin kielipoliisiäidin nalkutus. Koska molemmat lapseni rakastavat tarinoita (Esikoinen haluaa kuunnella, Vauva kuunnella ja sen jälkeen "lukea" itse), syntyvät varmaan myös omat, sujuvat kirjalliset tuotokset melko vähällä punakynällä. Ehkä jo alakoulussa.

Terveisin,

Melkein valmis äikänope