Olen ollut äiti kymmenen vuotta. Kymmenen vuotta! On käsittämätöntä, että Esikoinen on jo siirtynyt toiselle vuosikymmenelleen, vaikka juurihan hän vasta syntyi!

Esikoisen synnytys ei ollut helppo. Vaikka kaikki meni periaatteessa hyvin - lapsella ei ollut varsinaista hätää eikä minullakaan - oloni ei ollut koko ajan turvallinen. Pelkoihini ja tunteisiini ei osattu synnytyksessä suhtautua niin kuin olin etukäteen kätilöiltäni toivonut. Toiveet eivät koskeneet niinkään synnytyksen fyysistä puolta (lukuunottamatta haluani synnyttää ilman järeää lääkkeellistä kivunlievitystä) vaan sitä, miten toivoin minua kohdeltavan. Synnytykseen liittyvän kivun voimakkuus yllätti minut, olin todella tuskissani. Muistan, miten itkin ääneen, että sattuu niin paljon, että kuolen. Kätilö huitaisi kättään ja sanoi minulle, että et sä kuole, sä synnytät. Se ei parantanut oloani, ei yhtään. Halusin ja toivoin myötätuntoa, en tuntemukseni ohittavaa kylmää tsemppiä.

Ponnistusvaihe oli lopulta onnistunut, siitä jäi hyvä fiilis. Kätilö vaihtui juuri ennen ponnistamista, ja viimein sain avukseni asiantuntijan, joka vaistosi myös sen, millaista kannustusta tarvitsin. Lapsi syntyi parinkymmenen minuutin ponnistamisen jälkeen. Ja millainen lapsi! Pieni, ihana tuhisija, joka mahtui kainalooni imetettäväksi ja hyväksi pidettäväksi.

Esikoisen syntymää seurasivat rankat vuodet: unettomuutta, sairautta, päivähoidon aloitus, pikkusisarukseen totuttelu, eskariin ja kouluun siirtyminen. Olen monesti tuntenut ja kokenut, etten osaa hoitaa vaikeita asioita niin kuin pitäisi enkä osaa kasvattaa lasta oikein. Olen pelännyt lapsieni saavan traumoja virheistäni. Olen miettinyt, olenko pilannut heidän elämänsä ratkaisemalla asioita väärällä tavalla. Olen kauhulla ajatellut, etten ole hyvä äiti.

Kuitenkin lasten paras on ollut tekemistäni ohjaava voima. Aina en ole jaksanut, välillä olen huutanut ja kiukutellut yhtä antaumuksella kuin lapseni. Mutta olen oppinut pyytämään lapsiltani anteeksi ja selittämään, miksi toimin niin kuin toimin. Olen oppinut ottamaan vaarin virheistäni ja muuttamaan käyttäytymistäni.

Ja kaiken rankkuuden ja väsymyksen ja haasteiden keskellä on aina ollut hyviä hetkiä, iloisia päiviä ja onnistumisia. Kun mietin kulunutta kymmentä vuotta äitinä, onnea ja hyvää on ollut paljon enemmän kuin ongelmia ja surua.

Paras ilo ja onni on, että Esikoisestani on varttunut oppivainen, sopeutuvainen, ystävällinen ja kaikin puolin fiksu ihminen. Hänellä on vahvoja omia ajatuksia ja hän osaa perustella omat näkemyksensä elämän suuriin (ja pieniin) kysymyksiin. Olisiko hänestä kasvanut näin ihana kymmenen ensimmäisen vuotensa aikana, jos olisimme tehneet kaiken väärin ja olisin huono äiti? Eikö lapsenkin ole hyvä nähdä, että vanhemmatkin ovat ihmisiä, jotka saattavat suuttua, olla surullisia ja tehdä virheitä? Kun lapselle sanoittaa tunteet ja selittää teot, hän näkee ihmisyyden eri puolet ja oppii arvioimaan ja muokkaamaan omia tunteitaan ja käyttäytymistään eri tilanteissa.

Lapsen syntymässä on koko elämä. Kuukausien kasvamisesta, synnytyksen rankkuudesta ja ponnistelusta palkitaan lopulta runsain mitoin. Kaikki paikalla olevat ihmiset eivät osaa toimia niin kuin toivoisi, mutta joistakuista löytyy tuki, turva ja ystävyys. Väärin toimineet voivat pyytää ja minä voin antaa anteeksi. Virheistämme oppineina voimme jatkaa ja saavuttaa päämäärämme.

Täyskymppi on vuosia, ei arvosana. Silti olen ylpeä täyskympistäni, lapsestani ja itsestäni. Olen saanut olla äitinä kymmenen vuotta, ja onneksi se on vasta alku. Täyskymppejä tulee vielä monta, monta, monta.