Syksy on jo pitkällä, ja vasta nyt ehdin kirjoittaa siitä, mitä syksyymme oikeastaan kuuluu.

Kuten kaikille muillekin myös meille syksy on poikkeuksellinen, ei tosin yhtä poikkeuksellinen kuin kevät. Keväällä olimme lähinnä minun terveystilanteeni takia mökillä eristyksissä; nyt olemme kotosalla. Keväällä emme tienneet koronaviruksen aiheuttamasta taudista juuri mitään, joten eristäytyminen oli aiheellinen. Nyt kun taudista tiedetään enemmän, emme ole katsoneet tarpeelliseksi siirtyä täydelliseen eristykseen.

Olen edelleen melkein joka päivä kiitollinen siitä, että saamme olla kotona. Vaikka mökillä oli mukavaa, siellä oli myös yksinäistä, eikä mökki ole koti.

Kotona oloon vaikuttaa tietysti myös se, että Esikoinen on koulussa ja Kuopus esikoulussa. Kuulin, että peruskoulut pidetään auki mahdollisimman pitkään, että ne suljetaan vasta aivan viimeisenä.

Ja tosiaan! Kuopus aloitti eskarin elokuussa. Hän on samassa eskarissa kuin Esikoinen aikoinaan, ja eskarin opettajakin on sama. Meidän oli siis helppo solahtaa uuteen eskariarkeen. Kuopus viihtyy eskarissa ja luottaa ryhmäänsä ohjaaviin aikuisiin. Parhaat ystävät taitavat edelleen olla hänen vanhassa päivähoitoryhmässään, mutta kavereita on löytynyt eskaristakin.

Esikoinen aloitti neljännen luokan, ja hänellä on alkanut ensimmäinen valinnaisainekin. Se oli minulle aivan uutta. Minulla alkoi ensimmäinen valinnaisaine vasta kahdeksannella luokalla. (Mutta kuten tiedämme, esimerkiksi nykyinen yo-koe on sellainen, että jo lukiossa pitäisi tietää, millaista työtä ja minkä asian parissa haluaa loppuelämänsä ajan tehdä. Niin että erikoistuminen pitää aloittaa jo alakoulussa...)

Minä ja Siippa muodostamme kahden hengen työyhteisön olohuoneessamme. Kun alkusyksyllä alkoi näyttää siltä, että tässä ollaan etätöissä ainakin joulukuun loppuun, päätin sijoittaa sähköpöytään. Siihen asti olin kärvistellyt keittiön pöydän ääressä, joka on aivan liian korkea minulle. Lihasjumit vähenivät noin 90 % sen jälkeen, kun sain pöydän, jonka korkeutta voi säädellä. Vaikka etätyösuositus jossain vaiheessa poistuu, varmaan omasta kotityöpisteestä on hyötyä myöhemminkin.

Harrastuksiakin olemme jatkaneet: Esikoinen partiotaan, Kuopus parkouriaan ja minä kamppailua ja joogaa. Nyt kun koronatilanne on pahentunut, olen tosin pannut kamppailun tauolle ja korvannut sen lenkkeilyllä. Joogaa harrastan edelleen olohuoneessa, ja olen hankkinut hyvän joogamaton ja joogatiiliä harrastusta helpottamaan. Lapset saavat edelleen jatkaa harrastuksiaan niin kauan kuin niitä järjestetään, koska nykyisen tiedon mukaan lapset eivät juurikaan levitä koronavirusta.

Elämäämme sävyttää koronatilanne melkein kaikilla osa-alueilla, mutta ehkä eniten huolettaa se, etten saa koronan takia pitää väitöskaronkkaa, kun reilu kuukauden päästä väittelen. Kuulostaa varmaankin turhamaiselta, mutta olen tehnyt neljä ja puoli vuotta todella kovasti töitä mielessäni väitöspäivä ja karonkka, jossa saisin juhlia yhden tärkeän urataipaleeni päätöstä minulle ja tutkimukselleni tärkeiden ihmisten kanssa. Tietenkin teen tutkimusta tutkimuksen itsensä takia ja koska katson tutkimusaiheeni niin tärkeiksi, että haluan tutkia niitä työkseni, mutta silti. Karonkka kuuluu väitöstutkimukseen aivan olennaisena osana. Olen jo joutunut luopumaan suunnittelemastani jatkokaronkasta, jonne oli tarkoitus kutsua sellaisia ihmisiä, jotka ovat olleet minulle tärkeitä väitöstutkimukseni aikana, vaikka he eivät olekaan suoraan olleet tekemisissä tutkimukseni kanssa. Jos nyt joudun luopumaan karonkastakin, olen kyllä todella suruissani. Varmaan sellaisessa tapauksessa järjestäisin karonkan jälkikäteen, mutta onko se kuitenkaan sama asia?

Olen toki huolissani myös siitä, että joku läheinen sairastuu tai minä saan taudin ja se tulee vakavampana. Noudatan kaikkia ohjeistuksia, jotta minimoisin oman sairastumiseni ja muiden sairastuttamisen. Oman sairastumiseni suhteen olen kuitenkin aika luottavaisin mielin. Tutkimuksissa on todettu, että eräs lääke, jota käytän migreeninestolääkkeenä, hillitsee koronavirustaudin oireita. Astmankaan ei ole todettu olevan kovin suuri riski taudin vakavammalle muodolle. Minun astmani tosin on epätasapainossa, joten sikäli riski on ehkä vähän suurempi kuin muuten olisi. Silti uskallan käydä tarvittaessa kaupassa tai apteekissa ja tavata kaveria lenkkeilyn merkeissä.

Hyvä arki on siis tavoitteena, ja aika hyvin sen olemme saavuttaneet. Mutta kyllä minä(kin) nyt totean: loppuisivatpa nämä rajoitukset jo!