Olo alkaa olla jo varsin siedettävä - nielu paranee huomattavin harppauksin joka päivä. Tänään jaksoin jo kävellä kauppaan ja hakea Kuopuksen päivähoidosta. Sain tosin kuulla, että olen todella sairaan näköinen. Ja niinhän olen, kasvoni ovat kalpeat ja kaventuneet, silmieni ympärykset ovat mustat kuin kuolleella. (Viimeksi näytin tältä Kuopuksen synnytyksen jälkeen, kun olin menettänyt yli kaksi litraa verta ja olin kuolonkalpea.)

Ihan helppoa ei toipuminen tosin ollutkaan, sillä viime lauantaina havahduin sängyssä siihen, että nyt kurkusta menee alas jotain muuta kuin sylkeä. Vertahan se oli, ja kyllä sitä sitten tulikin. Ehdin sotkea koko sängyn ja koko asunnon lattian, kun kompuroin hakemaan kylmäpusseja pakastimesta. Päädyin lopulta vessaan, jonka lattia lähes lainehti verestä. Lopulta Siippa pääsi rauhoittelemaan minua ja työntämään vadin vuotavan suuni alle, kun oli saanut soitettua ambulanssin. Hän kuurasi lattioita puolen yötä, eikä vessan lattia ole vieläkään ihan puhdas, koska veri ehti imeytyä kaakeleiden välissä olevaan täyteaineeseen.

Olen sillä tavalla herkkä, että pelästyn tällaisia asioita kovasti ja joudun paniikkiin. Olisin varmaan loppujen lopuksi selvinnyt ilman ambulanssia ja päivystyskäyntiä, koska verenvuoto tyrehtyi kylmähoidolla. Toisaalta ensihoitajat määräsivät minut lääkärin tarkistettavaksi, koska olin niin heikossa kunnossa ja verenpaineeni oli kovasti matala. Sairaalassa minut peiteltiin tärisevänä lämpöpeiton alle, ja hoitaja piteli kädestäni kiinni. Jäi hyvä ja turvattu mieli siitä reissusta.

Mutta itse asiassa en tullut kirjoittamaan lauantain vuotoepisodista. Tulin kertomaan, miten ihania kaikki ystävät ja läheiset ovat minulle olleet. Ajattelin, että haluan kiittää heitä vielä näin blogeitse, vaikka en paljastakaan heidän nimiään. He kyllä tietävät, keitä ovat.

Kirjoittajapiireistäni tuttu ystäväni ajoi minut sairaalaan, pysyi vierelläni kanyloinnin ajan ja tuli heräämöön istumaan leikkauksen jälkeen. Sitten hän ajoi minut apteekin kautta kotiin. Lisäksi hän on viettänyt kolme päivää meillä minua vahtien. Ensimmäisenä päivänä leikkauksen jälkeen en jaksanut tehdä juuri mitään, mutta tällä viikolla olemme edistäneet kirjoitusprojektejamme, alkuviikosta vähän vähemmän, tänään enemmän. En tiedä, millä sanoilla ja teoilla voisin kiittää tällaisesta huolenpidosta, jota ilman leikkauspäiväni ja toipumiseni olisi ollut aivan kauhean paljon hirveämpää. Ja yksinäisempää.

Haluan kiittää myös kahta muuta ystävääni, jotka niin ikään tarjoutuivat olemaan käytettävissäni leikkauspäivänä, kun tarvitsin kyytiä kotiin. Jos olisin voinut, olisin valinnut teidät jokaisen kyyditsemään minua. Olette tärkeitä minulle!

En ole joutunut olemaan yhtäkään päivää yksin koko tähänastisen kymmenpäiväisen sairaslomani aikana. Se on ollut suuri huojennuksen aihe ja stressin vähentäjä. En ole pelännyt vuotojen mahdollisuutta lainkaan hysteerisesti, koska seuralaiseni ovat saaneet minut ajattelemaan muuta ja koska en ole joutunut pelkäämään olevani yksin vuodon sattuessa.

Rakas lukioaikainen ystäväni koirineen on viipynyt luonani kahtena päivänä, ja voi, miten mukavaa oli, kun kerrankin ehdimme juttelemaan kunnolla ajan kanssa ja ihan rauhassa (tosin itse jouduin kipujen takia vähän säästelemään puhelahjojani).

Läheisin väitöskirjakaverini yliopistolta tuli viettämään kanssani yhden aamupäivän, jonka aikana katsoimme dokumentin Levänluhdan vesikalmistosta (jos et tiedä, mikä paikka on kyseessä, kannattaa ehdottomasti googlata ja katsoa Yleltä löytyvä dokumentti) ja puhuimme tutkimukseen ja vähemmistökieliin liittyvistä asioista.

Toinen työkaverini tuli valmistamaan jääkaappimme täyteen ruokaa, jota pystyn syömään: sosekeittoja ja mannapuuroa. Lisäksi hän toi lemmikkikanansa tervehtimään minua, ja voi miten suloisen pehmeältä kanan höyhenpeite tuntui! Tarvitsinkin elämääni jotain sileää ja pehmeää, sillä kurkkuni on tuntunut kirvelevältä ja raa'alta.

Eilen vanha ystäväni tuli meille tietokoneineen ja teki sohvallamme etätyöpäivän. Minä nukuin turvallisesti ja pelkäämättä monta tuntia - olin aivan poikki.

Lasten isovanhemmat veivät lapset mökille viikonlopuksi, jotta heillä olisi tekemistä ja minulla rauha toipua. Ja mikä onni tämä olikaan - kumpikaan lapsi ei ollut kotona lauantaisen veriesitykseni aikana! Lasten mummo hoiti lapsia yhden iltapäivän ja illan sekä toi minulle ruokaa ja särkylääkkeitä.

Siippani - tuo luotettavista luotettavin ja huolehtivista huolehtivin olento päällä maan - on ollut valmiustilassa minua auttamaan vuorokaudet ympäri. Hän on lähtenyt käymään apteekissa ja kaupassa monta kertaa päivässä, pitänyt etätyöpäivää, tehnyt lyhyempiä työpäiviä, hoitanut kodin ja lapset, hinkannut verta parketilta, silitellyt ja rauhoitellut, komentanut lepäämään ja tarjoillut ruoat sohvalle ja sänkyyn. Ilman häntä ei mikään olisi toiminut.

Lapseni ovat olleet kilttejä ja rauhallisia. Antaneet minun levätä ja tuoneet kuitenkin samalla iloa ja eloa kotiimme. Kuopus on kömpinyt sänkyymme aamuisin, kun olen vielä nukkunut. Siinä unohtuu kipeinkin kurkku ainakin hetkeksi, kun saa herätä lapsen iloiseen hymyyn. Esikoinen on monena päivänä laittanut hänelle ja Kuopukselle ruokaa, kun minä en ole jaksanut. Hän ei yleensä enää anna minun tuosta vain halata ja silitellä, mutta nyt hän on sallinut sitäkin tavallista enemmän.

Kiitos teille kaikille! Myös teille, jotka olette lähettäneet voimaannuttavia tsemppiviestejä someitse, puhelimitse ja viestitse! Ympärilläni on maailman parhaita ja hienoimpia ihmisiä. Toivottavasti pystyn olemaan teille apuna silloin, kun teillä on tarve. Kiitos.