Aloitin tänä vuonna koltansaamen opiskelun. Koltansaame on yksi saamelaiskielistä, joihin kuuluu myös väitöskirjassani tutkimani eteläsaame. Saamelaiskieliä on nykyään yhdeksän, joista eteläsaame on läntisin (ja eteläisin), koltansaame puolestaan yksi itäisimmistä kielistä. Nämä kaksi kieltä ovat todella eri kieliä eivätkä saman kielen murteita, sillä koltansaamea ei hallitse, vaikka hallitsisikin eteläsaamen.

Huolimatta lukuisista eroista niin sanastossa, äänteissä kuin kielen rakenteessa kielissä on paljon samaa. Ovathan ne sukukieliä toisilleen.

Minna lij neezzan.

Yllä oleva lause on koltansaamea ja merkitsee 'Minna on nainen'. Minä haluan lukea tämän lauseen aina 'Minna oli nainen', koska verbimuoto lij on eteläsaamessa menneen ajan muoto 'oli'. Preesensissä tuo lause kuuluisi Minna (lea) gujne, mistä päästäänkin seuraavaan hämmentävään asiaan: Lauseessa olla-verbi lea on sulkeissa, koska sitä ei tarvitse eteläsaamen preesens-muotoisissa lauseissa käyttää. Koltansaamessa se on pakollinen, mutta arvatkaa vain, kuinka monta kertaa olen unohtanut kirjoittaa olla-verbin!

Toisaalta sukulaiskielet tukevat toisiaan oppimisprosesseissani. Tunnistan sanastoa sen verran, että monet tekstit on helppo tuttujen sanojen avulla ymmärtää, vaikka lauseessa olisikin monia täysin vieraita sanoja. Samoin kielen perusrakenteet ovat pitkälti samat (molemmissa kielissä on sijataivutus ja monilla sijoilla historiallisesti samat sijapäätteet; verbintaivutus on molemmissa monimutkaista, vaikka se tuntuu totisesti olevan monimutkaisempaa koltansaamessa).

Nähtäväksi jää, kuinka paljon eteläsaame helpottaa tai vaikeuttaa osaamistani, kun etenen vähän lisää koltansaamen opiskelussa. Vai käykö niin, että lopulta sukulaiskielen hallitsemisella ei ole opiskelussa osaa eikä arpaa?

***

Aloitin tänä vuonna defendon harrastamisen. Defendo on yksi kamppailulajeista, joihin kuuluu myös harrastamani hokutoryu ju-jutsu. Kamppailulajeja on nykypäivänä niin monia, etten tunne läheskään kaikkia. Defendo ja hoku ovat siinä mielessä toisilleen läheisiä, että molemmat lajit on kehitetty Suomessa (jos olen ymmärtänyt oikein). Defendoa ei kuitenkaan voi osata, jos osaa ju-jutsua.

Huolimatta lukuisista eroista niin tekniikoissa ja lajin filosofiassa lajeissa on paljon samaa. Ovathan ne saman luokan alaluokkia (hokutoryu ju-jutsu <- kamppailu -> defendo).

Hyökkääjä heilauttaa korvaani kohti kunnon heijarin.

Tällainen tilanne voi syntyä niin hoku- kuin defendotreenissä. Minä haluan vastata heijariin torjunnalla, jonka jälkeen voin vaikkapa lyödä hyökkääjän kaulaan atemin ja tehdä heiton ja hallinnan. Hämmentää, kun defendotreeneissä en saakaan reagoida tottumallani tavalla. Minun on suojattava pääni käsivarsillani ja kyynerpäät iskevät atemin vastustajan rintakehään. Siitä pääsen kätevästi hallintaan ja turvaan vastustajan selän taakse. Ihme kyllä en tänään treeneissä yrittänyt alkusekoilun jälkeen kertaakaan ju-jutsuun kuuluvaa torjuntaa vaan pääsin melko nopeasti kärryille siitä, miten kuuluu reagoida.

Toisaalta sukulaislajit tukevat toisiaan. Lyönnit ovat tuttuja hokusta ja sujuvat ilman sen kummempaa sähläystä. Kamppailuasentoa ei enää tarvinnut juuri harjoitella, kun se on sama molemmissa lajeissa. Hoksaan nopeammin ohjaajan demoista, mitä kuuluu tehdä, koska perusteet kummassakin lajissa ovat osittain samat.

Nähtäväksi jää, kuinka paljon ju-jutsu helpottaa tai vaikeuttaa osamistani, kunhan etenen defendossa hiukan pitemmälle. Vai mahtaako käydä niin, että lopulta sukulaislajin osaamisella ei ole oppimisessa osaa eikä arpaa?