Pyhästi lupaan, että kirjoitan enemmän kaikesta muusta kahden viikon päästä, mutta nyt on vielä pakko jauhaa tiedät kyllä mistä, koska en tällä hetkellä pysty ajattelemaan mitään muuta.

Ju-jutsu.

Ju-jutsun piti olla vain tapa ylläpitää fyysistä kuntoa ja saada minut pitämään itsestäni omassa kehossani. Kun en harrasta liikuntaa, jossain vaiheessa alan inhota peilikuvaani ja mielialani laskee muutenkin. Siihen lähdin hakemaan apua, kun reilu vuosi sitten olin niin rohkea, että kävelin dojon ovesta sisään.

Ju-jutsun ei pitänyt olla tavoitteellinen harrastus. Minun ei ollut tarkoitus käydä tatamilla kolmea tai neljää kertaa viikossa. Minun ei - herra paratkoon- pitänyt edes ostaa pukua nyrkkeilyhanskoista ja hammassuojista puhumattakaan.

Vaan tässä sitä ollaan, eikä aiempaa syvempi sitoutuminen ole haitannut minua, enimmäkseen se on tuottanut vain iloa ja hymyä. Koskaan ei ole sellainen olo, etten haluaisi lähteä tatamille (mieluiten kävisin siellä vielä enemmän).

Silti tavoitteellisuus alkaa stressata. Treenasin fitnesskisoihin vuonna 2011 tai 2012 ja tein liikunnanohjauksia työkseni. Liikunnasta tuli pakko. Olin järjettömän stressaantunut tavoitteista, joita minulla oli - kisakunto ja rahan tekeminen liikunnalla. Liikunnan ilo katosi, ei vain viikoiksi vaan vuosiksi. Joka kerta, kun vuosien 2012 ja 2018 välillä yritin aloittaa salilla käymisen ja ryhmäliikunnan uudestaan, ahdistuin, masennuin ja lopetin. Oli parempi olo ilman siitä huolimatta, että kuvajaiseni peilissä ei miellyttänyt minua sitten lainkaan noina vuosina.

Vasta ju-jutsu - uusi laji - antoi minulle takaisin rakkauteni liikuntaan.

Ja nyt pelkään, että käy samoin kuin tämän vuosikymmenen alussa.

Ei mennyt treeni tänään ihan niin kuin olisi pitänyt. En muistanut mitään, tein alkeellisimmatkin virheet. Sillä ei olisi minulle mitään väliä, jos minulla ei olisi sitä tavoitetta - vyökoetta. Tämän päivän treenin jälkeen on sellainen olo, että olen niin epäonnistunut ja huono yksilö, että miksi edes menisin vyökokeeseen. Tiedän kyllä, että kaikilla on huonoja päiviä ja ettei treeni aina suju, mutta nyt ei olisi sellaiselle aikaa, koska vyökoe lähestyy.

En halua tuntea olevani huono, en halua luopua tästä ihanasta lajista nyt, kun olen sen löytänyt. Mutta jos tällainen stressi ja tavoitteellisuus jatkuvat, tiedän, että käy niin kuin silloin fitnesstouhujen kanssa.

Miksi en voisi vain olla keltavöinen hamaan loppuun asti, tai ainakin siihen asti, että vyökoe tuntuu vain yhdeltä treeniltä muiden joukossa? Miksi ehdoin tahdoin altistan itseni omalle perfektionismilleni, kun tiedän, että loppujen lopuksi siitä ei seuraa mitään hyvää?

Jos luovutan vyökokeen suhteen, minun ei ehkä tarvitsisi luopua koko harrastuksesta.