Yksi kivoimmista jutuista ju-jutsussa on painiminen. Enpä olisi vuosi sitten uskonut, että sanon näin, kun vielä viime syksynä kerroin siitä, millainen shokki oli joutua niin lähelle vierasta ihmistä. Enää ei tule ahdistusta liian lähelle pyrkivästä ukesta, mutta monesta muusta asiasta ahdistus sitten tuleekin.

Kuten tiedätte, sairastan astmaa. Painiminen on tosi rankkaa, se on mielestäni ehkä kaikkein rankin osa-alue ju-jutsussa. Sykkeeni nousee todella korkealle, ja kun se nousee liian korkealle, hengitys tihenee ja alan huohottaa. Kun tähän yhdistetään esimerkiksi rintakehäni päälle läjähtävä uke, on astmakohtaus valmis. Olen saanut kohtauksen kolmesti painimisessa. Missään muussa sitä ei ole tullut.

Ensimmäinen kerta oli pelottava, koska se oli myös ensimmäinen kerta, kun sain astmakohtauksen. Makasin uken alla ja tajusin, että nyt ei henki kulje. En pystynyt puhumaan, joten taputin ukea - se tarkoittaa siis luovuttamista, jolloin uken on päästettävä heti irti. Ryntäsin kassilleni, minulla oli keuhkoputkia avaava lääke mukanani. Tässä vaiheessa kohtaus oli jo aika pitkällä. En meinannut millään saada lääkettä kassista. Henki kulki kuin keuhkoputkien tilalla olisi kapea pilli, jonka sisällä on paksua smoothieta. Lopulta lääkekiekko osui käsiini ja vedin annoksen keuhkoihini. Kului piinallinen minuutti, ja sitten tuntui kuin hengitystieni olisivat poksahtaneet auki.

Pystyin jatkamaan treeniä hetken päästä, mutta ekan kohtauksen jälkeen olen aina sanonut ukelle, että otetaan kevyesti ja lähtenyt ottamaan lääkkeen ennen kuin kohtaus on kehittynyt yhtä pitkälle kuin ensimmäisellä kerralla.

Toinen vienon ahdistuksen aihe on, että oikeasti en osaa mitään painitekniikoita. Onhan niitä harjoiteltu, mutta siinä vaiheessa, kun on tosi kyseessä, vinttini pimenee kaikista tekniikoista. Ei hajuakaan, miten pääsen irti siitä tai tästä otteesta, tai mitä minun pitäisi tehdä tässä tai tuossa tilanteessa (ehkä osaamattomuudestani kertoo se, että joudun käyttämään demonstratiivipronomineja otteiden ja tekniikoiden tilalla, kun en muista edes niiden nimiä).

Milloin ja miten nämä tekniikat jäävät mieleeni? Pitääkö vaan tehdä tuhatmiljoonaa toistoa, vai onko jokin muukin tapa muistaa, mitä missäkin kohdassa kannattaisi tehdä? Esimerkiksi tänään harjoittelimme kaikenlaisia kuristuksia ja muita kiinnostavia juttuja, joita ihan varmasti voisin hyödyntää jossain tulevassa painimatsissa. Kun harjoittelimme niitä tekniikkoina ilman varsinaista painia, onnistuin aika hyvin. Mutta odotas vaan, kun pääsen painitilanteeseen! Päähän ei pälkähdä yhtään ainutta tekniikkaa. (Silti maanantain treeneissä painiessamme ruskeavöinen uke sanoi minulle painin jälkeen, että "hyvin sä vedät"! Jotenkin vaikea uskoa...)

Viimeinen ahdistava asia on se, että olen aika pienikokoinen. Niinpä jään useimmiten painissa häviölle, kun minua 30 tai 40 kiloa painavampi ihminen runnoo minut maahan. Tämä toisaalta liittyy myös asioiden osaamiseen. Olisipa nimittäin hauska osata (ja muistaa!) sellaisia tekniikoita, joita minun kannattaisi erityisesti hyödyntää pienen kokoni tähden. Niin, että painavampi uke ei heti saisi painettua minua maahan.

Ehkä pitäisi mennä brasilialaisen ju-jutsun peruskurssille, ehkä siellä oppisin minulle sopivia tekniikoita. Ehkä brassia harrastavilla on myös jokin erinomainen keino pitää mielessään tekniikat ja kunkin tekniikan hyöty eri tilanteissa. Toisaalta astmaongelman takia olen hylännyt ajatuksen brassista toistaiseksi. Niinpä taidan jatkossakin jäädä isomman tai taitavamman uken liiskaamaksi, koska en muista mitään. (Brasilialainen ju-jutsu on siis mattopainia.)

Sen sijaan aion mennä potkunyrkkeilyn peruskurssille ensi syksynä, sillä sellaistakin lajia voi dojollamme harrastaa. Veikkaan, että tekee hyvää ainakin jäykälle niska-hartiaseudulleni, joka edesauttaa migreenien syntymistä. Puhumattakaan siitä, että saatan oppia asian tai kaksi potkimisesta ja lyömisestä. Terveisin, surkea Potkija ja Lyöjä.

No niin, painiminen on joka tapauksessa hauskaa. Olen myös yrittänyt olla ahdistumatta liikoja ja pyristellä uken otteesta irti sieltä, mistä pääsen. Painitreeneistä olen aina lähtenyt hymyssä suin (niin kuin jotakuinkin kaikista muistakin treeneistä), myös siitä treenistä, jossa sain elämäni ensimmäisen rasitusastmakohtauksen.