Dojolle pääsee vapaaharjoittelemaan aina, kun tatamilla on tilaa. Käytännössä käyn vapaaharjoituksissa viikonloppuisin ja usein otan Kuopuksen mukaan. Kuopuksen mielestä dojolla on hauskaa. Siellä on trampoliineja pomppimiseen, renkaita roikkumiseen, nyrkkeilysäkkejä hakkaamiseen, jumppapalloja riehumiseen ja pikkupalloja lentopallon harjoittelemiseen. Lisäksi on jännittävää, kun pakataan eväät mukaan, ja niitä syödessä saa katsella ohjelmia äidin puhelimesta.

Ju-jutsusta itsestään Kuopus ei ole ollut erityisen kiinnostunut. Toki hänelle termistö on jo tuttua, mutta häntä ei juurikaan ole kiinnostanut se, mitä minä ja kanssaharjoittelijat tatamilla teemme.

Ei ainakaan ennen viime lauantaita.

Ensin Kuopus kiinnostui vöiden väreistä. Hän tiesi ennestään, että keltaisen vyön jälkeen tulee oranssi vyö. Sitten kävimme kaikki muut värivyöt järjestyksessä läpi. Sinisen vyön kohdalla Kuopus hihkaisi, osoitti treenikaveriani ja ilmoitti: "Tolla on sininen vyö!" Vähän myöhemmin Kuopus kävi kuikuilemassa verhon takaa naapuritatamille, jossa oli menossa brasilialaisen ju-jutsun treenit. Jollakulla oli purppuravyö, ja sen innoittamana keskustelimme, miksi hokutoryussa ei ole liilanväristä vyötä. Lauantain varsin runsasväkiseen kolmen hengen treeniporukkaamme kuului myös yksi mustavöinen. Huolellisesta vyöarvojen läpikäynnistä huolimatta oli Kuopuksen kuitenkin lopuksi varmistettava: "Äiti, noi miehet on ihan samannäkösiä. Kumpi niistä on sensei?"

Lauantain treeniohjelmassani oli pudotusukemi (joka kuulemma alkoi sujua hitusen paremmin noin sadannen kokeilun jälkeen - mutta vain hitusen) ja maasta puolustautumistekniikoita, jotka tulevat oranssin vyön kokeeseen ja joita en aikaisemmin ollut koskaan tehnyt (vyökoe on reilu kuukauden päästä, jos terveydentilani sallii osallistumisen). Nämä tekniikat yllättäen kiinnostivat Kuopusta vallan mahdottomasti. Piti ihan komentaa häntä pois tieltä, ettei hän vain jäisi alle, kun harjoittelin uken kaatamista selälläni maaten.

Kun olimme lähdössä kotiin, treenikaverini kyselivät Kuopukselta, että milloinkas sä aloitat ju-jutsun. Kun Kuopus täyttää keväällä viisi, hän voisi jo mennä naperojutsuun, 5-6-vuotiaille tarkoitettuun harrastusryhmään.

Tekniikoiden myötä Kuopus kiinnostui ju-jutsusta niin paljon, että loppupäivän hän ajoi isoveljeään takaa ja otti tämän milloin mihinkin otteeseen ja käski isoveljen irrottautua siitä. Tätä harrastettiin muun muassa pizzeriassa, lumihangessa ja omassa olohuoneessamme. Isovelikin pääsi harjoittelemaan junnujen peruskurssilla oppimiaan taitoja, ja kyllähän ne sieltä mieleen palautuivat. Kuopuksen otteet tosin olivat välillä niin hankalia, ettei Esikoinen päässyt niistä irti ja äidin piti tulla väliin ennen kuin paini äityi vaaralliseksi. Eniten pelkäsin pizzerian pöydänkulmia ja autotietä, johon lumihanki päättyi. "Tää ei ole mikään tatami!" huusin kerran jos toisenkin.

Keskustelimme myös siitä, millaisissa tilanteissa tatamin ulkopuolella saa käyttää kamppailutekniikoita. Esikoinen oli - turhauduttuaan Kuopuksen jatkuviin kiinnitarttumisiin - sitä mieltä, että Kuopusta ei saa enää viedä dojolle eikä varsinkaan laittaa naperojutsu-ryhmään. Minä olin sitä mieltä, että parempihan olisi Kuopuksen mennä opettelemaan ju-jutsun saloja oikeiden ohjaajien valvovan silmän alle. Treeneissä kuitenkin jutellaan myös siitä, milloin ju-jutsutekniikoita saa käyttää. Äidin auktoriteetti ei tunnu olevan riittävä sanomaan, ettei saa tarrata kiinni, jos toinen ei halua; ohjaajan käskyvalta saattaisi tehota paremmin.

Kuopus totesi tähän keskusteluun, ettei halua aloittaa ju-jutsua koskaan vaan mieluummin lentopallon, jääkiekon ja jalkapallon. Nyt täytyy äkkiä punoa suunnitelma Kuopuksen pään kääntämiseksi - olisi tosi hauskaa käydä hänen kanssaan samassa harrastuksessa, varsinkin kun Esikoinen ei loppujen lopuksi innostunut ju-jutsusta.

Joka tapauksessa on ihan mahtavaa, että lapsen voi ottaa mukaan vapaaharjoituksiin. Lapsia suvaitseva ilmapiiri kyllä helpottaa omaa harrastamistani ja myös motivoi minua lähtemään dojolle. Ja siis kaikki tyypit dojolla todellakin ovat olleet aivan ihania lapsiani kohtaan. Sydän teille kaikille!