Terveisiä sairastuvalta. Nielurisaleikkaukseni oli eilen, ja olen hengissä, vieläpä varsin hyvissä voimissa.

Sairaalaan piti mennä eilisaamuna yhdeksän aikaan. Kaverini oli lupautunut saattajakseni, joten hän haki minut kotoa ja sai luvan tulla myös leikkaussaliin nukutuksen ajaksi. Ennen nukutusta sain ibuprofeiinia ja rauhoittavan lääkkeen, koska olin aika stressaantunut ja pelkäsin kanylointia. Kohtaaminen neulan kanssa sujui kuitenkin hyvin. Rauhoittava lääke ei kovin paljon rauhoittanut, vaikka vetikin minut aivan veltoksi, mutta hoitohenkilökunta otti erittäin asiallisesti neulakammoni ja noudatti toivomuksiani. (Olen saanut viime vuosina siedätyshoitoa neulakohtaamisissa ja niiden avulla kehittänyt rutiinin, jota noudattamalla neulatouhut onnistuvat.)

Kanyloinnin jälkeen ehdin kysyä, että laitatteko sitä nukutuslääkettä nyt, ja sitten olinkin jo taju kankaalla. Nukutuksen ajalta muistan unen, jossa suuni on auki, joku pitelee kielestäni ja työntää suuhuni jotakin. En tiedä, oliko se vain unikuva vai jotain muuta, mutta sellaisen kohtauksen muistin herätessäni.

Kun heräsin, vierelläni oli hoitaja, joka mittasi verenpainettani viiden minuutin välein. Hoin moneen kertaan "käsi käsi käsi", ja lopulta hoitaja ymmärsi ottaa minua kädestä kiinni, johon sitten tarrasinkin koko sen tunnin ajan, jonka hoitaja tarkkaili vointiani. Hölötin hänelle kaikkea sekavaa. Kerroin esimerkiksi, että Esikoinen oli leikkauspäivän aamuna pelännyt minun muuttuvan toiseksi ihmiseksi leikkauksen myötä. Sitten kehuin hoitajan kaulakorua, ja kerroin väitöskirjaohjaajani sanoneen, että minulle tekee varmasti hyvää nukkua koko kaksiviikkoinen sairaslomani.

No, selkeästi en nuku, koska kirjoitan blogia teidän iloksenne.

Saattajani saapui sairaalaan, kun pääsin eroon verenpainemittarista ja muista piuhoista. Juttelimme hiljaksiin koko heräämössä oloni ajan. Minut leikannut lääkäri tuli tervehtimään ja kysymään vointiani. Hän kertoi nielurisani olleen oikein tulehtunut ja arveli, että leikkaus poistaa vuodenpäivät jatkuneet kivut. Vasemmassa nielurisassani oli kuulemma jotain mätäläiskiä. Kuulostaa hardcorelta (tosin äitini kommentoi sen kertovan kroppani hyvästä immuunipuolustuksesta, koska mätä sisältää kuolleita bakteereja ja valkosoluja).

Anestesialääkäri tuli myös katsomaan minua. Olin etukäteen varoittanut häntä, että jos kanyloinnin aikana joudun paniikkiin, saatan sanoa hänelle ilkeästi. Nyt pääsin kysymään, olinko haukkunut häntä. En kuulemma ollut, voi helpotusta!

Oli kotiutumisen aika. Minut autettiin pyörätuoliin, ja saattajani lähti kärräämään minua kohti parkkihallia. Minua rupesi jo muutaman metrin matkan jälkeen pyörryttämään ihan hirveästi. Se pyörätuolin liike tuntui todella kauhealta, kylmä hiki valui ja sanoin, että kohta pyörryn. Onneksi vastaan tuli joku sairaalan hoitaja, joka lähti kaverini kanssa kärräämään minua kovaa vauhtia takaisin kohti sänkyäni. Kun pääsin makaamaan, olo helpotti muutamassa minuutissa. Pyörätuoliin en kuitenkaan enää suostunut. Kävelin autolle, eikä enää pyörryttänyt lainkaan.

Nyt olen maannut kotona, syönyt särkylääkkeitä ja juonut. Minulle korostettiin, että kipua on erittäin tärkeä hoitaa ja myös juominen on tehokas tapa vähentää kurkun kipua ja nopeuttaa toipumista. Mielestäni kipu on ollut varsin siedettävää, esimerkiksi otin vain yhden 400 mg ibuprofeiinin eilen illalla ja pärjäsin koko yön sen kanssa. En tosin juuri nukkunut, sillä heräsin puolen tunnin välein siihen, että kurkussa jokin otti vastaan ja esti hengittämisen. Join joka kerta, kun heräsin. Tänään olen ottanut vahvempaakin särkylääkettä ja voinut hyvin. Kaverini oli meillä pitämässä minulle seuraa, ja jaksoin katsoa hänen kanssaan elokuvan ja vähän neulata lapasia. Kipu on ollut lähinnä tylppämäistä, ja joskus joku flunssan yhteydessä ollut kurkkukipuni on tuntunut vähän samantyyppiseltä.

Toisaalta minulle povattiin, että neljäs ja viides päivä leikkauksen jälkeen ovat ne kivuliaimmat. Niitä siis odotellessa! Sain sairaalasta jotain todella tehokasta kipulääkettä, jota säästän hetkeen, jolloin kipu on sietämätöntä. Sitten on vielä ensi viikko, kun nielustani alkaa lähteä peitteet ja verenvuotoriski on suurimmillaan. Se vasta pelottaakin.

Silti kaiken kaikkiaan tähän astinen leikkaus- ja kivunsietokokemus on ollut positiivisempi ja helpompi kestää kuin olin alunperin ajatellut. Fiilis on aika hyvä.