"Randori on japanilaisten itsepuolustuslajien termi, joka tarkoittaa vapaamuotoista otteluharjoittelua (sparraus), joskus myös useampia hyökkääjiä vastaan. Kirjaimellisesti se tarkoittaa 'kaaoksen vastaanottamista' tai 'vapauteen tarttumista', viitaten vapauteen tarkan kaavan mukaisesta harjoittelusta, katasta." - Wikipedia

 

Kaaosta. Tämä on kaikki kaaosta.

Randori 1 - pelot.

Aamulla on tukkoinen olo, päätä särkee. Ehkä en olekaan vielä tarpeeksi toipunut astman pahenemisvaiheesta? Ehkä ei pitäisikään mennä vapaaharjoitteluun? Tilannehan voi vaikka pahentua.

Dojo on pimeänä, kun aamulla sinne menen. Olen ekana paikalla. Epäröin pitkään tatamin reunalla. Missä mahdamme tänään harjoitella? Entä jos olen väärällä tatamilla? Se nolottaisi.

Kaikki vapaatreeneihin tulevat ovat ylempivöisiä ja, no. Minä olen unohtanut kaiken sairaslomani aikana. En varmasti osaa mitään. Entä jos he nauravat? Tai pitävät minua - tai siis taitojani, ja no okei, varmaan minuakin - idioottina? Tai jos eivät pidä mutta antavat palautetta, jota en osaa ottaa vastaan vaan masennun? Miten pystyn katsomaan senseitä silmiin jos - ei vaan kun - hän joutuu jälleen kerran neuvomaan kaikki yksinkertaisimmatkin asiat, kun en vaan osaa? Miksi tulin dojolle ollenkaan? Minun pitäisi muistaa nämä. Minun pitäisi osata nämä. No-lot-taa.

Randori 2 - pelot.

Myöhästyn bussista, koska unohdan katsoa kelloa. Hitto. Hiton hitto! Miten nyt ehdin ajoissa kirjoituskurssilleni? Oli ollut puhetta, että minun kässäriäni käsitellään ensiksi. Ja miten jaksan kurssilla, kun unohdin, että olen syönyt viimeksi aamulla, eikä nyt ole aikaa käydä edes kaupassa? Milloin minusta on tullut näin hajamielinen? Miten pärjään koko loppupäivän?

Jännittää. Olen saanut kässäristäni paljon palautetta. Olen saanut ylipäätään paljon palautetta kirjoittamistani teksteistä. Mutta taas on uusi ihminen kommentoimassa tekstiäni. Sitä stooria, josta en viime kurssitapaamisessa vierailleelta kustannustoimittajalta saanut kovin mairittelevia tai selkeitä kommentteja. Entä jos tekstini on aivan hirveä? Julkaisukelvoton? Onhan sen kaksi kiinnostunutta kustantamoa jo kerran hylänneet. Se ei voi olla muuta kuin paskaa tekstiä. (Anteeksi kiroilu - nyt en osaa olla enää edes kiroilematta.)

Pitää antaa palautetta kahdelle loistavalle kirjoittajalle heidän erityishienoista käsikirjoituksistaan. Miten osaan sanoa niistä mitään? Yhtään mitään? Miksi näkemyksilläni olisi väliä? Ei minulla voi olla mitään järkevää sanottavaa, sellaista, mistä olisi heille hyötyä. No-lot-taa.

 

Kaaosta. Tämä on kaikki kaaosta.

 

Randori 1 - todellisuus.

Valitsen dojon perimmäisen tatamin, ja loput vapaaharjoittelijat tulevat kiltisti sinne seurakseni eivätkä edes (minun tietääkseni) harkitse mitään muista tatamivaihtoehdoista.

En osaa irrottautua syleilyotteesta, jossa vastustaja kietoo kätensä ympärilleni takaapäin. Enkä siitäkään, kun sensei tarraa minua tukasta. Enkä ole riittävän nopea irrottautumisissani, koska. en. muista. mitä minun pitäisi tehdä. Vaan kukaan ei naura. Kukaan ei ainakaan sano, että olisin idiootti. He ovat kärsivällisiä ja neuvovat ja jättävät huojennuksekseni huomiotta kiusaantuneisuuteni ja sen, etten pysty katsomaan silmiin. Sen sijaan he kertovat minulle, että minulla on hyvä rytmi, että osaan hyökätä hyvin, koska hyökkään niin tosissani, tarraan kiinni täysillä (toisin kuin kuulemma moni muu keltavöinen). Luulisin, että tämä on kohteliaisuus.

Treenin jälkeen olo on ihan hyvä. Päätä särkee edelleen mutta kipu ei ole pahentunut. Itse asiassa iltaan mennessä särky on lähes poissa.

Randori 2 - todellisuus.

Saan tatamilta autokyydin kirjoituskurssille. Voi, mitä luksusta! Ja miten huomaavaista. Ja kurssilla on tarjolla teetä ja pino kahvileipää. Rohmuan lautaselleni kakkupalan, keksin, pullan ja pari karkkia. Ei terveellisin mahdollinen ateria, mutta ainakaan en pyörry kesken kässäreiden käsittelyn.

Olemme kaikki kokeneita tekstien kommentoijia. Saan tekstistäni täydellisen kannustavan ja lempeän kriittisen palautteen, jolla saan taatusti tätä kolme vuotta työn alla ollutta kässäriä viimein eteenpäin. Kolme tärkeintä pointtia: vie lukija voimakkaammin päähenkilön pään sisään, rakenna romaanin maailma eheämmäksi äläkä missään nimessä muuta tarinan rakennetta. (Niille, jotka eivät tiedä: tämä ei ole se kässäri, jota olen viime kuukaudet työstänyt.)

Koen, että näkemyksistäni ja ehdotuksistani on hyötyä molemmille ryhmäni kirjoittajille. Olen osannut poimia oikeita kohtia heidän teksteistään, ja minulla todella on sanottavaa niistä. Saamme aikaan kiinnostavat keskustelut jokaisesta kässäristä ja päivän päätteeksi eroamme tyytyväisinä.

 

Ju-jutsurandorissa tarkoitus on selvittää eteen tuleva tilanne. Selvittämisessä tärkeintä ei ymmärtääkseni ole puhdas tekniikka vaan se, että pääsee irti tilanteesta, että saa sen hallintaansa, että voi tuntea onnistuneensa ainakin jotenkin. Eipä se juurikaan eroa jatkuvasti meneillään olevasta elämäni randorista.