"Sulla on hei tosi hyvä rytmi tossa tekemisessä, mutta oikeasti. Älä ihan niin tosissas tee", sanoi ju-jutsussa sempai.

Älä ihan niin tosissas... En olisi ikinä kuunaan uskonut, että ju-jutsuun liittyvässä asiassa minulle kukaan sanoisi näin. En ollut edes tajunnut, että teen tosissani, ennen kuin minulle sanottiin niin. Kun se sanottiin ekan kerran, en uskonut.

"Kuunnelkaa nyt ton naisen iskuja. Ne kuuluu ainakin kaupungin keskustaan asti."

Kun kuulin sen yhä uudestaan, oli pakko alkaa uskoa. Sanottiin myös, että totiset otteet on hyvä asia mutta pitäisi kuitenkin varoa, ettei vahingossa telo harjoituskaveria.

Ensi viikonloppuna on treenileiri. Alkuperäinen suunnitelmani oli mennä siellä oranssin vyön kokeeseen. Päätin kuitenkin toisin, koska olen kärsinyt läkähtyneistä keuhkoista ja muistakin terveyteen liittyvistä ongelmista, joiden takia en ole voinut harjoitella kunnolla (siis tosissani).

Menin kuitenkin eilen treeneihin, kun vyökokeeseen osallistuville pidettiin vyökoekatselmusta. Kun olimme harjoitelleet tovin, minulta tultiin kysymään, olenko minä sittenkin menossa vyökokeeseen. Sanoin, että en, koska en osaa ja muista kaikkia tekniikoita.

Vaan kun katselmus eteni, huomasin, että osaan sittenkin tekniikat aika hyvin, nekin, joista viime kerralla tehdessäni jäi fiilikset, että en vaan tajua, miten ne menevät. Näitä ovat esimerkiksi pampputekniikat, jotka pitäisi osata tehdä vauhdikkaasti liikkeen pysähtymättä. Pari viikkoa sitten olin ihan tuskastunut, kun en vaan pystynyt ja uskaltanut tehdä niitä kovasta vauhdista. Nyt meni kuitenkin aika hyvin! (Okei, en muistanut, että rystypuolen lyönnin yhteydessä tulee ikkyu, mutta nyt muistan sen ikuisesti.)

Tuli siis katselmuksessa sellainen olo, että olisin ehkä sittenkin voinut ottaa osaa vyökokeeseen. Ehkä sitä tultiin minulta erikseen kysymäänkin, koska otteeni ovat niin totisia. En tiedä, mutta sellainen olo tuli näiden "vitsi tää lyö hyvällä fiiliksellä" -juttujen takia.

Päätökseni jättää väliin kuitenkin piti. Haluan mieluummin olla vahva keltavöinen, kun menen kokeeseen. Silloin en välttämättä ole ihan heikko oranssivöinen, kun sen vyön puolelle pääsen. Kun keltaisen perustekniikat ovat hallussa, on varmaan ne oranssin vyön ja ylempienkin tekniikat helpompi hahmottaa. Näin ainakin eräs sensei minulle joskus viisaasti sanoi, ja hänen neuvoaan haluan noudattaa. Sitä paitsi haluan päästä kokeesta läpi ensi yrittämällä. Nyt läpäisisin kokeen varmaan mutta en varmasti.

Sensei lupasi sitten päätökseeni viitaten, että ei me sua pakoteta, vielä. Sen sijaan sain hyvän neuvon tositilanteita varten: Vastustajalta on helppo riisua puukko, jos siltä lyö tajun kankaalle. Sellaista tositilannetta odotellassa (mutta ei toivoessa) voinkin pohtia, pystyisinkö ihan oikeasti, ihan tosissaan lyömään ketään niin, että häneltä menisi taju. Että häntä sattuisi. Ajatus tuntuu mahdottomalta.

Älä ihan niin tosissas tee... Ehkä kyse on juuri siitä, että minulla on todellakin hyvät otteet mutta koska en vielä osaa tekniikoita puhtaasti enkä välttämättä hahmota vastustajan rajoja, minun pitäisi ottaa rauhallisesti ja olla varovaisempi. Muistanpa tämän ja mätkin täysillä vain nyrkkeilysäkkiä, en ukea. Paitsi niissä tositilanteissa.

 

PS. Tähän mennessä en tosiaan (tietääkseni) ole satuttanut ukea totisilla mutta osaamattomilla tekniikoillani. Paitsi kerran kun potkaisin ukea nivusiin. Se oli kylläkin siihen aikaan, kun olin harrastanut lajia noin kuukauden, eikä tekemistäni voinut edes hyvällä tahdolla sanoa varmaksi. Koen tapahtuneesta vieläkin pahaa mieltä. Että se niissä tositilanteissa tosissaan toimimisesta. Ehkä parempi on vaan antaa lompakko ja juosta karkuun.