Nyt se on löytänyt tiensä meidänkin talouteen. Pokémon Go nimittäin. Esikoinen on aivan villiintynyt.

Olen taistellut Pokémon Go:ta vastaan siitä asti, kun se vuosi (vai pari?) sitten lanseerattiin, koska sen pelaajat hortoilevat pyöräilyreittieni varrella ja saavat minussa aikaan sydämentykytyksiä tuijottaessaan puhelintaan eivätkä liikennettä. Kerrankin kokonainen perhe, vanhemmat ja kaksi lasta kävelivät kevyenliikenteenväylällä rivissä ja tukkivat koko kulkureitin. Kaikilla oli tietysti puhelin kourassa ja silmät näytön läpi näkyvissä Pokémoneissa. He eivät kuulleet, kun yritin soittokellolla varoittaa tulostani. Vannoin, etten minä ainakaan ikinä hanki Pokémon Go:ta.

Vala on ollut helppo pitää, sillä en pelaa mitään kännykkä- tai tietokonepelejä. En ole koskaan ollut kiinnostunut. Joskus 90-luvun lopulla pelasin Heroes of Might and Magicia, mutta ei sekään koukuttanut minua. Luen mieluummin kuin pelaan. Siippakaan ei ole mikään innokas pelailija, joten vanhempien esimerkki ei ole rohkaissut lapsiamme mobiili- ja tietokonepelien maailmaan. (Lauta- ja korttipeleistä kyllä pidämme!)

Nyt Pokémon Go on kuitenkin pesiytynyt Esikoisemme puhelimeen. Kiinnostus Pokémoneihin taisi alkaa vanhasta ysäri-Pokémon-telkkariohjelmasta. Kavereiden kautta tulivat Pokémon-kortit, joita Esikoisella on niin paljon, että niitä löytyy joka paikasta, joskus jopa minun sängystäni. Kortteja Esikoinen vaihtelee erityisesti parhaan kaverinsa kanssa, ja bestis sitten tutustutti Esikoisen myös Pokémon Go:hun.

Esikoinen oli jo jonkin aikaa kinunnut kyseistä peliä luuriinsa, mutta emme olleet saaneet sitä toimimaan. Minulla tosin ei ollut pelin lataamisessa osaa eikä arpaa, koska vastustin koko konseptia niin suuresti. Lopulta Siippa sai sovelluksen pelittämään, ja sen jälkeen Esikoisen kanssa ei juuri muusta ole keskusteltu kuin Pikatchuista tai Pokémon-munista, joiden pitäisi kuoriutua (en ymmärrä näistä mitään).

Mutta ei se olekaan niin kauheaa kuin kuvittelin.

Nyt Esikoinen lähtee ulkoilemaan aivan ilman kehotuksia, nalkutusta tai riitelyä. Hän on jopa saanut uuden kaverin, kun puistossa on joku vähän isompi lapsi ollut metsästämässä Pokémoneja samaan aikaan kuin hän. Vaaratilanteita ei ole ollut esimerkiksi liikenteen kanssa. Lapsi itse totesi eilen, että tuo ja tuo ja tuo Pokémon on liian kaukana haettavaksi - hän ei lähde kotipuistoamme ja -katuamme kauemmaksi yksin. Koulumatkoillakin puhelin on sovitusti pysynyt repussa (Esikoisen koulumatka on vaarallinen: yksi rautatien ja kaksi vilkasliikenteisen kadun ylitystä). Äidin on nyt siis ehkä pakko muuttaa tiukkaa kantaansa ja todeta, että jotkut pelit voivat olla sosiaalista kanssakäymistä ja fyysistä aktiivisuutta lisääviä.

Itse aion silti käyttää vapaa-aikani pelejä mieluummin ju-jutsuun, kirjoittamiseen, lukemiseen ja neulomiseen.