Minulla on 91-vuotias isoäiti. Nykyään kun hänellä on jo 10 lastenlastenlasta hän ei tituleeraa itseään enää isoäidiksi vaan esiäidiksi.

Niin kauan kuin muistan, ja sitä ennenkin, hän on järjestänyt syntymäpäivänään isot juhlat, johon koko hänen jälkikasvunsa on kutsuttu. Olen aina suuresti nauttinut näistä juhlista. Siellä näkee kaikki ne sukulaiset, joita ei muuten näe. Niinpä sitä pysyy kärryillä edes pintapuolisesti serkkujen, tätien ja setien elämänmenosta. Olen kai sukurakas, koska tällaiset suvun kokoontumiset eivät minua häiritse sitten lainkaan.

Muistan yhden ainoan kerran, etten päässyt juhlimaan isoäidin synttäreitä. Olin tuolloin vaihto-oppilaana Ameriikassa, joten minulla oli hyvä syy. En muista, mitä tuona päivänä Jenkeissä tein – varmaankin tylsistyin puolihulluksi ja angstasin, kun en päässyt mukaan juhliin.

Suvun yhdistäminen synttärikekkereiden ajaksi ei ole isoäidin ainoa ansio. Siellä käydessäni (Liian harvoin nykyään, valitettavasti, mutta se ei ole pelkästään minun vikani! Isoäidin luokse pitää nimittäin anoa audienssia viikkoja etukäteen, sillä hänellä on yleensä suunniteltuja menoja viikon jokaiselle päivälle, kiitos ison sukumme ja hänen muiden harrastustensa) kuulen aina tuoreimmat ”juorut” siitä, kuka on saanut uuden työpaikan tai menossa naimisiin tai ostanut auton tai talon tai kenelle syntyy vauva. Ja jos en kuule tätä isoäidiltä itseltään, kuulen sen, joltakulta joka on kuullut sen joltain muulta joka on kuullut sen joltain muulta joka on kuullut sen isoäidiltä. Kutsumme isoäitiä sukumme tietotoimistoksi, ja se on vain ja ainoastaan positiivinen nimitys.

No niin, vietin itse taannoin 30-vuotissynttäreitäni vanhempieni, isovanhempieni, veljieni ja Siipan vanhempien kesken. Isoäiti osallistui tietysti innokkaasti niin kuin aina, kun suku kokoontuu jonkinlaisessa kokoonpanossa bilettämään. Kun sitten kaakun syömisen, lahjojen (kirjoja sekä yksi perintösormus) ihastelun ja hyvien keskustelujen jälkeen vieraat lähtivät, saatoin isoäidin autolle.

”Ihanaa, että jaksat järjestää tällaisia”, totesi isoäiti onnellisena.

”Musta on hyvää vauhtia tulossa sinä”, lohkaisin siihen. Nauroimme.

Siivotessani juhlan jälkiä mietin. Olen kutsunut sukulaisia ja ystäviä omille synttäreilleni jotakuinkin joka vuosi myös näin aikuisiällä. Lasten synttärit ovat tietysti aivan oma lukunsa – sinne kutsutaan vielä isompi joukko läheisiä kummeista alkaen. Nautin juhlien järjestämisestä, ja läheisten ihmisten tapaaminen on minulle tärkeää. Niin että ihan oikeasti taidan olla matkalla oman jälkikasvuni esiäidiksi.

Nyt tuleva esiäiti nauttii kuitenkin vielä nuoruudestaan (kyllä, 30-vuotias on nuori!) ja pitää tänään bileet, johon tulee vain kavereita – ei sukulaisia. Paitsi veljet tietysti. Öö, ai niin, ja pari serkkua.

Pantteri ei pilkuistaan eroon pääse. Eikä varsinkaan suvustaan. Onneksi!