Rakastan työtäni. Rakastan tulla aikaisin aamulla tyhjään tutkijahuoneeseen ja tehdä ensimmäisen tunnin töitä täydessä hiljaisuudessa. Rakastan tervehtiä muita tutkijoita, joita käytävillä tulee vastaan. Rakastan tutkimiseen syventymistä ja sitä, miten aineisto virtaa harmaissa aivosoluissani ja asettuu koherentiksi kokonaisuudeksi. Rakastan törmätä ongelmiin, käydä keittämässä kupin teetä ja kohdata vaikeimmatkin tutkimushaasteet. Rakastan kulkea yliopistolla ja tuntea kuuluvani sinne. Rakastan sitä, että tiedän voivani olla osa yliopistomaailmaa vaikka elämäni loppuun saakka.

Voisin puhua tutkimuksestani ja yliopistosta tunteja kyllästymättä.

Siippani katsoi netissä sivua, jolla pystyi laskemaan vuodet eläkeiän saavuttamiseen ja siihen, mikä odotettavissa olevan eliniän perusteella on aika, jonka eläkkeellä ehtii olemaan. Laskuri kertoi Siipan ehtivän viettämään eläkevuosia yli 20 vuotta. Minulle eläkeaika olisi kaiketi vielä pitempi, sillä eikö naisten eliniän odote ole miehiä pitempi?

Lähemmäs kolmenkymmenen vuoden eläke kuulostaa kauhealta. Sanoinkin Siipalle, että en aio jäädä eläkkeelle ikinä. En aio ikinä lähteä pois yliopistosta. Eläkkeelle jääminen tuntuu siltä, kuin iso osa identiteettiä riistettäisiin minulta.

Ottakaa, lukijat, toki huomioon, että pohdin asioita nyt nuoren ihmisen näkökulmasta. Olen kuitenkin seurannut vanhempien yliopistolaisten siirtymistä eläkkeelle enkä ole heistä kenenkään nähnyt jättävän työtään. Eläke tuntuu olevan syy päästä tekemään tutkimusta ilman huolta yliopistotyöhön kuuluvista muista (byrokraattisista) tehtävistä.

Ei, en mitenkään voi kuvitella, että jättäisin tutkimuksen ja yliopiston. Tämä on elämäntapa.

Jos et jo huomannut, tämän kirjoituksen ainoa tehtävä ja tavoite oli siis julistaa, kuinka paljon rakastan työtäni.