Olen saanut vastauksen muutama viikko sitten blogissani esittämään kysymykseen siitä, pystynkö jatkamaan ju-jutsua. Monen viikon jahkailun ja rohkeuden keräämisen jälkeen kysyin asiaa salimme pääohjaajalta. Epäröin asian kysymisessä erityisesti siksi, että minulla on astma, joka aiheuttaa välillä ongelmia liikuntaa harrastaessani, enkä haluaisi erottua joukosta vielä jollain toisellakin vaivalla. Ajattelin, että parempi kärsiä hiljaa itsekseen.

Mutta kun homma alkoi todella luisua siihen, että en enää uskaltanut käydä treeneissä migreenikohtauksen pelossa, oli pakko ottaa asia esiin.

Kyllä, voin jatkaa ju-jutsua. Ei, tuskin voin osallistua vyökokeisiin. Vyökokeissa pitäisi pystyä olemaan paitsi heittäjänä myös heitettävänä. Minä tuskin pystyn.

En ihme kyllä ole erityisen masentunut tästä tiedosta; pikemmin oloni on helpottunut. Voin käydä treeneissä ja jättää heitot väliin. (Ehkä teen punnerruksia ja vatsalihasharjoitteita sillä aikaa, kun muut heittävät. Ei muuten tekisi ollenkaan pahaa!) Skenaario olisi ollut kauhea siinä tapauksessa, etten olisi voinut jatkaa lajia ollenkaan. (Pitää vielä miettiä, voinko tai kannattaako minun osallistua valtakunnallisille leireille. Niillä heittojen väliin jättäminen ei välttämättä käy ihan samalla tavalla kuin tutulla kotisalilla.)

Uskaltauduin viime perjantaina treeneihin. Tällä kertaa ei heitetty ollenkaan, vaan harjoittelimme kaatoja mm. tökkäämällä sormemme uken solisluiden väliin. Se oli aika jännittävää.

Kerroin ukelleni, että jään oranssivöiseksi ikuisiksi ajoiksi. Totesimme, että ikuinen oranssi vyö ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin ikuisesti oranssivöisen tasoinen. Tietenkin voin harjoitella ihan kaikkea, myös heittoja, jos löydän silloin tällöin uken, joka suostuu heitettäväkseni. Voin kehittyä lyönti- ja potkutekniikoissa, torjunnoissa, kaadoissa, lukoissa. Ja heitoissa.

Joskus päätin, että tavoitteni on musta vyö kuusikymppisenä. Nyt tavoitteeni on ukeni ja minun päätöksemme mukaan olla mustavöisen tasoinen oranssivöinen. Näin tapahtukoon.