Viime viikonloppuna pääsiäissuklaakrapulan aiheuttamissa tunnontuskissa katselin itseäni peilistä ja tulin tulokseen, että keskivartalotreeni olisi varmaan aiheellista. Pohdiskelin, että jospa tuota kaivaisi vanhat pilatesmateriaalit esiin varaston pimennosta - olenhan sentään koulutettu pilatesohjaaja - ja tekisin joka ilta lyhykäisen keskivartalon syvien lihasten harjoituksen.

Tuli tiistai-ilta. Sitten keskiviikko. Materiaalit olivat ja pysyivät laatikossaan, minä istuin sohvalla ja neulasin Esikoiselle kynsikkäitä ja sitten luin.

Tuli huono omatunto. Puolen tunnin treeni, kamoon, se ei ole ylitsepääsemätöntä. Aika nopeasti alkaa näkyä tuloksiakin. Kävin ärtyneenä nukkumaan, vihaisena itselleni laiskuudestani ja saamattomuudestani.

Kun aamulla heräsin, mieleeni palasi keskustelu, jonka kävin viime viikolla ystäväni kanssa. Hän kertoi aloittaneensa liikunnan ja innostuneensa siitä. Liikkumisen motivaatio ei ollut laihduttaminen, ei ulkonäön muokkaaminen, ei terveellinen elämä. Hän lähti harrastamaan, koska se tuntui kivalta.

Niin, että miksi minun sitten pitäisi tehdä pilatestreeniä, jos se ei tunnu kivalta? Joo joo, treenistä tulee jälkeenpäin hyvä olo ja läpäläpäläpä. Keskivartalotreenin tärkein syy oli, että näyttäisin taas paremmalta, kun pällistelen itseäni peilistä. Se ei riitä siihen, että treeni tuntuisi kivalta. Seuraava syy on, että keskivartaloa harjoittamalla voisin helpommin saada vyötärönympärykseni pysymään alle diabetesrajan. Ei riitä tekemään treenistä kivaa. Viimeinen syy on, että keskivartalonhallintaani pitäisi petrata, jotta ju-jutsutekniikat - esimerkiksi potkut - onnistuisivat paremmin. Aika hyvä syy, mutta sekään ei saa minua innostumaan.

Olen alle kymmenen vuoden päästä keski-ikäinen (apua!). Miksi minun pitäisi enää piiskata itseäni harrastamaan sellaista liikuntaa, jota en halua harrastaa? Pääasiassa minua varmaankin orjuuttaa oma perfektionistinen luonteeni, joka hokee minulle jatkuvasti, että en ole tarpeeksi. Mutta mieleeni on myös jäänyt kouluaikainen liikunta, jossa pakotettiin pelaamaan joukkuepallopelejä ja juoksemaan kymmenen kilometrin lenkkejä. Kummassakin olin ja olen surkea, palloja suorastaan pelkään. On jotenkin jäänyt sellainen maku liikunnasta, että sen kuuluukin olla pakotettua ja kurjaa. Että en ole ansainnut liikuntaa, josta pidän.

Lisäksi kulttuurissamme on melkoisia paineita siitä, miltä pitäisi näyttää, ja liian usein liikunnan harrastamista mainostetaan kunnonkohottamisena, laihtumisen tukijana, terveiden elämäntapojen edistäjänä. "Näin saat kymmenen senttiä pois vyötäröstäsi." "Treenaa kroppa kesäkuntoon!" "Salitreenillä timmit lihakset." Kuka ei ole lukenut näitä otsikoita mainoksista, lehdistä tai netistä?

Asettaisivat edelle kivan tekemisen, jossa liikkuminen tulee melkein huomaamatta.

Tasapuolisuuden nimissä on toki todettava, että elämässäni on ollut mukaviakin liikuntaharrastuksia. Teini-iän rakkauteni hevoset ja ratsastus eivät koskaan tuntuneet miltään liikunnalta. Mutta sitäpä ei esimerkiksi oma liikunnanopettajani pitänyt minään järkevänä liikuntalajina. Elämääni mahtuu kuitenkin myös vuosikymmen, jolloin rakastin salitreeniä, pilatesta, ryhmäliikuntatunteja eli siis sitä The Treeniä, jota kuuluu harrastaa, jotta voi saavuttaa kymmenen senttiä kapeamman vyötärön, timmit lihakset ja seksikkään kesäkropan, jota vastakkaisen tai saman sukupuolen edustajat voivat kuolata rannalla keikistellessäni. Enää vain en nauti sellaisesta treenistä, joten miksi tekisin sitä väkisin?

Niin, että ei, ei ole pakko.