Juuri näinä päivinä vietämme Siippani kanssa kymmenvuotista yhteistä taivaltamme. Kymmenen vuotta käsikkäin. Käsittämättömän pitkä aika!

Tapasimme netissä. Päätin nimittäin keväällä 2007 vitsillä laittaa ilmoituksen eräälle treffisivustolle. Olin kirjoittanut ilmoitukseni minulle tyypilliseen dramaattiseen tapaan ja lopettanut sen sanoihin: "Jos viet minut treffeille Turun linnaan, olet se oikea." Taisin saada noin 200 vastausta, joista suurin osa oli täysin ala-arvoisia ja epäsiveitä tässä lainattaviksi. Neljään viestiin vastasin. Yksi oli Siippani, joka vakuutti minut kielivirheettömällä tekstillään ja hyvällä tyylillään.

Ensimmäiset treffimme olivat Turun tuomiokirkkomuseossa, josta lähdimme vielä yhdessä kahvittelemaan ainakin kolmeksi tunniksi. Jälkeenpäin Siippani sanoi, ettei muista museosta mitään - hän oli katsellut vain minua.

Toisilla treffeillä suuntasimme parhaan ystäväni synttärijuhliin, joten Siippani joutui heti tulikokeeseen: hänen oli vakuutettava myös veljeni, serkkupoikani ja ystäväni paremmuudestaan. Valitettavasti hän vastasi väärin veljeni kysymykseen: "Kumpi on oikein: alkaa kysyä vai alkaa kysymään?" (Tuolloin molemmat vaihtoehdot eivät vielä olleet hyväksyttäviä.) Jotakin hän kuitenkin lienee tehnyt oikein, koska lähipiirini otti hänet mutkattomasti vastaan.

Suhteemme kehittyi vakavaksi tuon kesän 2007 aikana. Sen jälkeen olemme yhdessä kokeneet vaikka mitä. Ensimmäinen koettelemus oli heti lukuvuonna 2007-2008, kun lähdin Ruotsiin opiskelijavaihtoon erikoistumaan saamentutkimukseen ja saamelaisarkeologiaan. Selvisimme siitä ja muutimme yhteen. Vuosi paluuni jälkeen odotin jo ensimmäistä lastamme.

Olemme vuorotellen olleet hukassa terveyteen, opintoihin, töihin ja muihin tärkeisiin valintoihin ja päätöksiin liittyvissä asioissa, mutta toistemme tuella olemme kaikesta aina selvinneet. Välillä on pitänyt riidellä ja karjua (lähinnä minä) ja mököttää (lähinnä Siippa), mutta olemme aina saaneet asiat puhutuiksi ja sovituiksi.

Niinpä sitten viime joulun aikoihin mietin, miten voisimme juhlistaa mutkaista ja mäkistä ja niin upeaa yhteistä kymmenvuotistaivaltamme. Hoksasin, että me emme ole koskaan matkustelleet yhdessä. Silloin kuin asuin Ruotsissa seikkailimme kyllä siellä yhdessä, mutta se oli eri asia, koska asuin siellä. Lasten saamisen jälkeen olemme olleet koko perhe matkoilla Norjassa, Ruotsissa, Virossa. Yksinäänkin (tai kaverin kanssa) olen suhteemme aikana käynyt Prahassa ja Unkarissa. Mutta ikinä emme ole matkustaneet minnekään ihan kahdestaan.

Ostin Siipalle yhdistetyksi joulu- ja synttärilahjaksi yhteisen matkan Puolaan. Sinne olemme lähdössä huomenna. Lasten ihanat isovanhemmat ovat lupautuneet toimimaan yövahteina ja hoitoon viejinä ja viikonlopun viihdyttäjinä, jotta saisimme tämän mahtavan mahdollisuuden keskittyä muutaman päivän ajan vain toisiimme.

En ole tehnyt mitään matkasuunnitelmia. Haaveilen yhteisistä kävelyretkistä pitkin Gdanskin katuja. Ilman minkäänlaisia aikatauluja voisimme poiketa kiinnostavissa museoissa, jos huvittaa. Tai käydä kahvilassa tai pysähtyä puistonpenkille lukemaan. Haluan nukkua pitkään ja herätä hitaasti. Haluan tehdä Siippani kanssa kaikkea sellaista, mitä kotona lasten kanssa ei pysty tekemään (ainakaan ilman stressiä, vastustusta, nalkuttamista ja riitelyä).

Sitten haluan palata kotiin lastemme luokse ja elää Siippani ja lasten kanssa toiset kymmenen vuotta. Ja kaksikymmentä vuotta ja kolmekymmentä vuotta. Ja niin edespäin.

Ihanaa vuosipäivää meille!