Odotin eilistä puoli vuotta, joten lienee syytä kirjoittaa virke tai kaksi tänne blogiin.

Nightwishin konsertti.

Olen kuunnellut Nightwishia vuodesta 2003, siispä viisitoista vuotta. Se ei ole ihan puolta elämästäni mutta melkein. Hard core -fani olin noin vuodesta 2004 vuoteen 2009. Ostin kaikki albumit, sinkut, konserttitallenteet, paidat, korut, lakanat, seinäliput. Nightwishin myötä värjäsin tukkani mustaksi, ja vaatekaappini täyttyi mustasta ja punaisesta sametista, pitsistä ja satiinista. Olin ylpeä siitä, kun kuljin korsetissa ja mustassa hameessa, jonka helmassa oli 15 metriä kangasta, ja tuntemattomat tulivat kertomaan minulle, että näytin Tarja Turuselta.

Kuulostaako liian kornilta, jos sanon, että Nightwish on tavallaan myös pelastanut minut? Varmaankin. Silti näen asian niin.

Faniutumiseni ajoittuu abivuoteen, jolloin paine menestyä yo-kirjoituksissa (ja kaikessa muussa) oli kova. Rupesin hallitsemaan kaoottista stressiä säätelemällä syömistäni. Pudotin vuodessa painoa 25 kiloa. Syksyn 2004 yo-kirjoitusten aikaan painoin 40 kiloa, ehkä muutama sata grammaa sen päälle. Kirjoitin englannista loistavan arvosanan tuona syksynä, mutta en vieläkään ymmärrä, miten sain sen aikaan sillä energiavajeella.

Pian yo-kirjoitusten jälkeen Nightwish tuli esiintymään Suomeen. Se oli heidän ensimmäinen keikkansa, jolla kävin, kiertue oli Once. Seisoin permannolla eturivissä. Seisominen oli rankkaa. Hyppiminen oli mahdotonta. Katsoin voipuneena lavalla riehuvaa Nightwishia ja ympärilläni kiljuvia faneja. Ajattelin, että tämä ei ole normaalia. Se etten jaksa olla mukana siis.

Siitä ajatuksesta alkoi paraneminen. Vuoden päästä ensimmäisestä Nightwish-konsertistani menin kuuluisalle Hartwall Areenan keikalle, jonka jälkeen Tarja jatkoi matkaansa erillään Nightwishista. Tuolloin painoin jo 48 kiloa ja jaksoin riehua ja kirkua. Söin silloin - no, jos en järkevästi niin ainakin enemmän. (Järkytys, jonka Tarjan lähtö aiheutti, on toinen tarina, mutta se ei vaikuttanut paranemiseeni).

Sittemmin olen toipunut syömishäiriöstä, luopunut goottivaatteista, seinälipuista ja toiveesta päästä joka ikiselle Nightwishin keikalle. Vaan Nightwish on silti koko ajan ollut mukana elämässäni, kaikilla elämäni osa-alueilla. Raskaana kuuntelin Nightwishia ja lauloin sitä kohdussa kasvaville elämänaluille. Kun valmistuin arkeologiksi, Imaginaerum oli juuri ilmestynyt. Opettelin albumin kappaleiden sanoituksia valmistautuessani publiikkiin. Ruokaa laittaessa soi usein Nightwish. Nightwishin musiikki kuuluu elämän iloihin, sydänsuruihin, onnistumisiin ja raivoa aiheuttaviin tilanteisiin. Nightwish on toiminut tsemppimusana niin kuntosalilla kuin romaaneja kirjoittaessa. Amaranth oli pitkään lempibiisini teettää vatsalihasliikkeitä jumppaa ohjatessani. Jonain päivänä käyn vielä hakkaamassa nyrkkeilysäkkiä dojolla ja otan Wish I Had an Angelin ja Master Passion Greedin treenibiiseikseni.

Kumpikaan mukuloistani ei vielä ole osoittanut kiinnostusta Nightwishia kohtaan, mutta oikeastaan en ihmettele. Nightwish ei ole helpointa mahdollista musiikkia. Minulle heidän biisinsä ovat avautuneet monesti vasta usean kuuntelun jälkeen. Mutta sehän siinä juuri on parasta - vuosien jälkeenkin löydän Tuomaksen sävellyksiin ja sanoituksiin uusia tulokulmia.

Ai, haluat tietää kaikkien aikojen parhaan Nightwishin kappaleen? En tiedä, en ole varma, osaanko antaa vain yhtä parasta. Eri elämäntilanteissa eri biisit ovat puhutelleet minua. Viime aikoina olen kuunnellut White Night Fantasya. Eilisen konsertin jälkeen rakastuin uudestaan vuosien takaiseen suosikkiini Dead Boy's Poemiin. Se soi nytkin. Ghost Love Scorea jaksan kyllä kuunnella yhä uudestaan, samoin Creek Mary's Bloodia. Elvenpath, Gethsemane, Beauty of the Beast, Lappi, Taikatalvi, Shudder Before the Beautiful... Onko pakko valita paras?

Beauty always comes with dark thoughts.