Amatööriope. Siltä tuntui tänään suomen tuntien jälkeen.

Minulle tarjottiin yllättäen suomen jatkokurssin sijaisuutta syyskuuksi, ja koska hätä oli suuri, lupasin auttaa. Tunnit ovat kahtena iltana viikossa sen jälkeen, kun olen puurtanut ensin väitöskirjaa kahdeksan tuntia ja pitänyt sitten omat vakituiset tuntini. Tunnit ovat todella raskaita myöhäisen ajankohtansa vuoksi ja siksi, että jouduin niin yllättäen niiden opettajaksi, etten ehtinyt tutustua opetettaviin asioihin yhtään etukäteen.

Imperfekti oli aika helppo opettaa, samoin "me mennään"-rakenne. Mutta tänään opetin ajan adverbejä, enkä ollut tajunnut, että ne olivatkin ryhmälle yhtä suurta sekasotkua ja hämmennyksen paikkaa. Miksi jossain kohdassa ensi-sanan kanssa tulee essiivi (ensi kesänä) ja toisessa paikassa adessiivi (ensi viikolla). Ja sitten yksi opiskelijoista keksi kysyä, että miksi lauseessa "toivon, että ensi kesä on lämpimämpi kuin viime kesä" ei ole essiiviä, vaikka juuri opiskelimme, että ensi + kesä = ensi kesänä.

Menin ihan sekaisin kaikista kysymyksistä ja sitten olimme kaikki sekaisin. Enää en edes ole varma, opetinko ajan adverbejä.

Opiskelijat pitävät minua varmaan täysin laaduttomana opettajana.

Mistä minä olisin voinut tietää, että asia on niin vaikea? En ole koskaan ennen opettanut juuri tätä asiaa. En ole koskaan ylipäätään opettanut tämän tasoista S2-ryhmää. Kaikki aiemmat ryhmäni ovat olleet aivan vasta-alkajia taikka sitten jo vuosia suomea opiskelleita.

Enhän ole ainoa uusi opettaja, joka on sekoillut? Eihän juuri valmistuneiden opettajien tarvitse vielä osata kaikkea? Oliko sekava tunti vain oma subjektiivinen kokemukseni vai vaikutinko ääliöltä myös opiskelijoiden silmissä?

Oloni on kaamea. Eikä yhtään helpota, että huomenna menen sijaistamaan yläkouluun koko päiväksi. Taidan olla katastrofiope.

Hautaudun tutkijankammiooni loppuelämäkseni. Kunhan huominen on ohi.